tiistai 8. elokuuta 2017

Kesäkuuta; Jännistystä ja kuvauksia

Tässä kaiken keskellä odotin vastausta Suomesta siitä, että onnistuuko koulun vaihto. Stressasin, turhauduin ja itkin monet kerrat, kun en tiennyt, että onnistuuko tämä koko homma ollenkaan ja jouduin olemaan sen vuoksi ns. jatkuvassa stand by-tilassa. Pitää lopulta todeta, että PERHOn koulu on kyllä uskomaton. Ottivat mut ihan etänä opiskelijaksi, että saan suoritettua matkailuvirkailijan tutkintoni loppuun ulkomailla. Ikinä ole mua nähneet ja paperihommat saatiin kuntoon iskän suurella avustuksella. Kiitos iskä! <3 Ihmeellinen tuo Suomen koulujärjestelmä. :D Olen siitä erittäin kiitollinen. Montako muuta maata ja / tai koulua tiedätte, missä tällainen onnistuu? Olin toki ollut Perhoon jo yhteydessä ennen reissuun lähtöä, koska tiesin, että mahdollisuus työharjoittelun tekoon Australiassa kuitenkin olisi ja tiesin kehen ottaa yhteyttä koulussa, jos tilaisuus tulisi. Hain jatkuvasti töitä niin Brisbanesta kuin muualtakin Australiasta vahvistusta odotellessa. Sainkin työtarjouksia, mutta en pystynyt niihin kolmeksi kuukaudeksi sitoutumaan juurikin tämän tilanteen vuoksi. Olisin saanut töitä outbackista yhdestä juhlapalvelupaikasta, farmilta sekä Melbournesta promoottorina. Päätin kuitenkin, että työharjoittelu oli tärkeämpi, vaikka maksoinkin elämisen tuolta ”odotusajalta” säästöistäni sekä menetän kolmen kuukauden palkan Australian päässä. Onko tämä odottaminen ja tulevien palkkojen ”menetys” kaiken arvoista? Näen sen työharjoitteluni lopuksi.

Brisbanen Strike-viihdekeskuksessa on mahdollisuus keilailuun, escape roomeihin, laser tagiin sekä karaokeen seitsemän päivää viikossa. Muutama suomalainen olivat varanneet vaikeimman escape roomin maanantaiksi. En ollut ikinä sellaista kokeillut, joten lähdin mukaan. Meillä oli rikosaiheinen huone, missä erilaisten numerolukkojen yhdistelmillä päästiin eteenpäin. Aikamoista säätöä se oli, kun viisi ihmistä yrittää pohtia, miettiä sekä sanoa omia ideoitaan ja ajatuksiaan ääneen ratkaisuista pikkuruisissa huoneissa. :D Muutaman kerran jouduttiin turvautumaan ”vihjeisiin” ja päästiin lopulta ajan sallimassa rajassa ulos. Meidän kohdalla oli kuitenkin firman puolelta tapahtunut kämmi. Nämä numerokoodilukot olivat osittain väärissä laatikoissa ja avasivat väärät vihjeet (boksit ja hyllyt). Meillä jäi sen vuoksi avaamatta yksi laatikko kokonaan ja menetettiin paljon aikaa heti alussa, vaikka tiedettiin vastaus, mutta numerolukko ohjasi väärään boksiin ja vihjeeseen. Jäi vähän huono maku, kun työntekijä ei edes pahoitellut asiaa siinä tilanteessa, vaikka ko. henkilö oli vastussa asiasta. Kävelin tiskille ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Saatiin uusi escape room seuraavalle päivälle ilmatteeksi (johon en itse tosin päässyt enää osallistumaan). Täällä, jos missä kannattaa aina valittaa ja antaa palautetta, koska hyvän asiakaspalvelukokemuksen luominen on täällä ihan eri sfvääreissä kuin Suomessa. Ainakin isoissa kaupungeissa, missä kilpailua eri yritysten kesken on TODELLA paljon. Myöskään nämä ”kokemukset” kun eivät Australiassa ole mitään halpoja. Escape room oli 80 dollaria ja yksi kierros keilailua (ei tunti niin kuin Suomessa) maksaa 17 dollaria / nassu tuossa kyseissä lafkassa.

Aloitin lopulta työharjoittelun Riverlifella 9.6 perjantaina seitsemän viikon odottelun jälkeen. Ensimmäisenä päivänä siivosin yleisiä tiloja aamusta, kävin melomassa kajakilla alkuiltapäivästä, kokeilemassa abseilingiä sekä loppupäivästä vielä kalliokiipeilemässä. Aika normi työharjoittelun alotuspäivä vai mitä? :P Pian huomasin, että työ on paljon monipuolisempaa kuin mitä ajattelin. Olen saanut ensimmäisen kuukauden aikana monta uutta titteliä, mutta miten ihmeessä mahdutan ne kaikki CV:hen, kun joku kysyy, että mitä oikein tein siellä! :D Olen mm. barista, kokki, siivoja, sihteeri, puhelinpalvelija, infopiste, assistentti, vastaanottovirkailija, buukkaaja, turvallisuusohjaaja, pyörien ja rullaluistimien yleishuoltaja...ihan näin muutaman mainitakseni. Paljon olen ensimmäisen kuukauden aikana oppinut uutta erilaisten toimintatapojen muodossa niin front deskissä kuin aktiviteettiohjaajien keskenkin. Olen oppinut uuden varaus- ja kassajärjestelmän, tekemään varauksia puhelimitse, voucherien- ja lahjakorttien teon, kymmenen erilaisen kahvin tekotaidon, grillaamaan erilaisia lihoja, pitämään turvallisuud briefingit melontaan ja segwaylle, laittamaan kalliokiipeilyvälineet valmiiksi ja tarkastamaan niiden oikeanlaisen päällelaiton ja käytön, pyörien ja rullaluistimien huollon, ympäristön tuntemuksen (niin pyöräilyreitit kuin turistinähtävyydetkin)...jotain varmasti unohtui itse työtehtävistä, mutta olen oppinut myös paljon kärsivällisyyttä ja ihmistuntemusta ensimmäisen kuukauden aikana. Kärsivällisyyttä siitä syystä, että Ausseilla on kovin erilaiset standardit, mitä tulee siivoustasoon ja työmoraaliin sekä niiden vaikutuksesta puhtaaseen myyntiin, työtehoon ja asioiden hoitamiseen. Monet kerrat ollaan kirottu toisen työharjoittelijan kanssa sitä, että täällä tehdään asiat eurooppalaisittain hyvinkin puolihuolimattomasti välillä ja todetaan vain keposasti, että ”It's totally fine. Don't worry about it.” Hieman on vienyt aikaa tottua siihen, että täällä ei tehdä yhtään enempää töitä kuin ei ole pakko. Jos pikkurilliäkään ei ole pakko nostaa pöydältä, jätetään sekin tekemättä. Viehän tuollainen liike hurjasti voimia. Ehkä hieman kärjistetty, mutta niin täysin totta!

Tapasin tuolla viikolla myös aivan ihastuttavan suomalaisen pariskunnan, Kaisan ja Ossin. Ovat kolme vuotta kiertämässä maailmaa. Yhdessä! Hui! Aika upeaa ja pistää varmasti myös parisuhteen monta kertaa koetukselle. Ei sitä ihan tosta noin vaan lähden kolmeksi vuodeksi. Tai no what to hell! :D Ovat mun kanss suurin piirtein saman ikäsiä. Tultiin todella helposti juttuun ja paljon vaihdettiin heti matkavinkkejä keilaamisen lomassa. Käytiin kans sunnuntaina paikallisella kirpputorilla metsästämässä heille talvivaatteita. Kaisa ja Ossi kun suuntasivat pian Uuteen-Seelantiin Aussi-visan mennessä umpeen. Lähdettiin kirppiksen jälkeen ns. pubi kierrokselle West Endiin, kun oli niin nätti ja lämmin päivä. Löydettiinkin muutama erinomainen pieni paikka ja päädyttiin ns. kujapubiin sekä syömään turkkilaista päivän päätteeksi. Mulla oli myös oikein luksusolosuhteet seuraavat kaksi viikkoa asunnossa, jossa olin. Vuokranantaja kun lähti reissuun ja sain pitää kämpän itselläni koko sen ajan ilman muita ihmisiä. Sain jättää tiskit seuraavaan päivään, olla petaamatta sänkyä ja tanssia ympäri asuntoa ilman, että kukaan kiinnitti minkäänlaista huomiota. Ja mikä hiljaisuus ja rauha! Teki aika kutaa. Ei sillä, että mulla vapaa-aikaa olisi juuri ollut, kun tein töitä tavalla tai toisella joka päivä; ellen ollut työharjoittelussa, olin vuokrafirmojen kautta keikkatöissä.

Erään työharjoittelupäivän päätteeksi pomo kysy multa, että haluaisinko tulla seuraavana päivänä aikasemmin töihin. ”Pahaa” aavistamatta sitten lompsin aamulla silmät ummessa duuniin. Kello oli 6.30 aamulla, joten oli HIEMAN vilppee keli (+6 C). Saatiin me sentään sortsit ja toppi pitää päällä, kun kyseessä oli ”lämpimän kesäpäivän kuvaukset.” Kajakit veteen ja kohta Story Bridgeä. Kuvattiin uusia kuvia Tourism Australialle. Kuvaukset oli tosi hauskat ja haastavatkin, kun melottiin edestakaisin vastavirtaan tietyssä kulmassa uudestaan ja uudestaan. Jatkuva hymyileminen kahden tunnin ajan on muuten kovaa työtä, kun sen pitää näyttää aidolta ja spontaanilta. Näitä peruspäiviä täällä työharjoittelussa. Viikko tästä eteenpäin niin taas oli edessä kuvaukset. Näistä jopa tiesin pari päivää etukäteen! Sain valmistautua henkisesti. Tällä kertaa se oli live-lähetys Chanel 10:lle. Totesin aamulla työkavereillle, että mä avustan kyllä minkä voin välineiden kanssa ja muuta, mutta tv-kameran eteen en mene. Hyvä! Laitan rullaluistimet jalkaan ja tuu kuvattavaksi. Eiku. :D Rullaluistimilla olosta sellaset yli kymmenen vuotta...pidin vaan sormia ristissä, etten olisi kaatunut. Yks juhlapuolen työharjoittelija oli samassa tilanteessa, joten haastettiin toisemme ja päädyttiin suoraan lähetykseen räpiköimään vääränkokoisilla rullaluistimilla ja hymyilemään leveästi. No onpahan tullut nolattua nyt itsensä sitten ihan kansallisessa suorassa tv-lähetyksessä! Kuvaussessio oli kuitenkin tosi kiva ja siitä jäi hyvät muistot, kun meni sen oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Vallan normipäivä taas. En ikinä tiedä, mitä päädyn tekemään ja mitä tapahtuu, kun menen työharjoitteluun. Se siinä parasta onkin. Tehdään paljon asioita spontaanisti ja välillä jopa tiedetään asioista etukäteen. :D


Saman viikon perjantaina yhdellä pitkäaikaisella työntekijällä oli myös viimeinen työpäivä. Riverlifella on tapana, että viimeisenä päivänä työntekijät heitetään jokeen. May oli hyvin valmistautunut, sortsit ja superwoman uikkarit päällä valmiina koitokseen. Saatettiin tästä tapahtumasta ottaa MUUTAMA videopätkäkin muistoksikin. Yksi meidän ohjaajista oli myös toiminut salaisena leipurina ja valmistanut tobleronesuklaapähkinävoi-juustokakun. AIVAN SAIRAAAAAAAAAAAAAAAAN HYVÄÄ! Todettiin naisporukalla vaan tälle meidän ohjaaja herralle, että voisi taikoa noita juustokakkuja jääkaappiin vähän useammin. Sanotaan vaikka joka perjantai..? Kakku oli todella makeaa, mutta hiljalleen koko kakku päivän aikana kuitenkin kummallisesti katosi...kiva erilainen perjantai-päivä työharjoittelussa, vaikka Mayn vika päivä olikin. May lähinnä keskittyi kaikkeen muuhun kuin töiden tekoon jostain kumman syystä tuona päivänä...niin kuin me muutkin (kakun syöntiin ja viimeisten hetkien kuvaamiseen). May oli sellanen hippi-rasavilli-tyyppi, jota jokainen meistä jäi kaipaamaan.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Vappuja ja asunnon hakua (toukokuu)

Vielä illalla, kun pääsin takaisin Brissyyn, päätin väsätä itselleni tulevan vapun kunniaksi pienen ylioppilaslakin spraypurkin kannesta, valkoisesta huovasta, nahkapalasta ja puolikkaasta kammasta. Hiano tuli! Vaikka virallinen vappuaato Suomessa onkin aina 30.4, juhlittiin vappua täällä jo lauantaina 29.4. Sää suosi, +27 ja aurinko porotti kirkkaalta taivaalta. Meitä kokoontui noin sata suomalaista juhlimaan vappua Kangaroo Pointille. Paikalla oli lähinnä Brissyssä jo pitkään asuneita suomalaisia ja perheitä, mutta kyllä meitä nuoriakin parisen kymmentä joukkoon mahtui sekä muutama karvakuono! Brisbanen Suomi-radiokin teki live-lähetyksen studiosta ja saatiin syyä kotitekoisia munkkeja sekä tippaleipiäkin jopa! Sima vain puuttui! Kokosin itselleni vappubrunssin lenkkimakkarasta, perunasalaatista, mansikoista sekä pussillisesta salmiakkia. Oli joku tuonut mukanaan jopa Turun sinappiakin! Me ”nuoret” lähdettiin viimosina noin seitsemän jälkeen ja päädyttiin kaikki aikaisin nukkumaan. Heh. Rauhallinen vappu siis. Sunnuntaina palasin takaisin ns. harmaaseen arkeen ja töiden etsinnän pariin. Siinä se seuraava viikko sitten taas menikin.

Daniel piti tuon viikon lauantaina bbq-juhlat lähimmille ystäville. Kovasti yritin osallistua kaikkien keskusteluihin, mutta taisin lopulta päätyä enempikin kuuntelijan rooliin. Yritä nyt pysyä kärryillä neljässä eri keskustelussa, kun kaikki puhuvat omalla murteellaan aussienglantia ja suurimmaksi osaksi pelkkää slangia. Hitto että aussit on muuten laiskoja lausumaan sanoja! Ja ne oikeatkin sanat pitää tietysti vielä lyhentää, jottei vahingossakaan puhu liikaa. :D Vähemmästäkin menee tämän suomitytön pää sekaisin. Kyllä tää mun lyhennetty englanninkielen taito vielä paranee!!! Sitä aina välillä nappaa sanoja matkaan mukaan ja välillä oon ihan hoomoilasena, kun en ymmärrä jotakin slangi-sanaa tai sanontaa. Pikkuhiljaa. Koska tuona lauantai päivänä tuli syötyä HIEMAN epäterveellisesti, hyppäsin illalla junaan ja menin läheiselle jäähalille yleisöluisteluun. Siis LUISTELEMAAN, BRISBANESSA! Whaaaat?? Oli tosi outo kontrasti, kun ulkona oli +25 ja hallissa sisällä se +5. Huomasin luistelun olevan erittäin suosittu varsinkin teinien keskuudessa. Kaveriporukalle luistimet jalkaan ja jäälle. Jälkeenpäin voi sitten juoda kaakaot. Aika mahtavaa. Itse otin kyseisen pari kolme tuntia täysin treenimielessä. Pyysin terävimmät luistimet, mitä hallista löytyi. Malleja oli tasan yksi, one model fits all-mentaliteetilla. Luistimissa oli sellaset leveät rullaluistinmalliset kengät, kunnon turvakengät eikä luistimet. Ei niillä hyppyjä tai piruetteja saanut aikaiseksi, mutta kyllä niillä eteenpäin pääsi. Hikoilin ja käytin lihaksiani sen kaksi tuntia ja tunsin sen kyllä seuraavana päivänä.

Kävin sunnuntaina aamupäivästä kirpparilla etsimässä itselleni uusia vaatteita. Brisbanen eskustassa pidetään noin joka kolmas viikko aina suitcase rummage. Kirjaimellisesti se tarkoittaa sitä, että myyjät tuovat myytävänsä matkalaukuissa, josta sitten näitä tavaroita sitten ostetaan. Siinä tulee pepputreeni tehtyä samalla, kun kyykkii ylös ja alas. Ideana hyvä, mutta kaipasin Suomen kirppareiden järjestelmällisyyttä ja sitä, että vaatteet ovat esillä henkareilla ja pöydillä. Suurimmalla osalla myyjistä vaatteet olivat vain isoissa läjissä. Joo onhan se osa kirppareiden ideaa, että saa penkoa ja tonkia, mutta mä en tykännyt siitä yhtään. Yhden hassun paidan sain tuolta kirpparilta ostettua. Uuden yökkäripaidan My Little Pony-painatuksella. Tulee lapsuus mieleen. Lähdin siitä suoraan tapaamaan muita suomalaisia, joiden kanssa mentiin käymään läheisellä Mount Coot-hallä. Se on suosittu paikka turistien keskuudessa, joten sopeuduttiin hyvin massaan. Auringonlaskuun oli vielä hetki, joten lähdettiin käppäilemään ja katsomaan josko löydettäisiin jokea. Pienen pieni lammikko kyllä löyty ja joen uoma, mutta vettä siinä ei ollut nimeksikään. Tulipahan kuntoiltua, kun korkeuseroa oli jonkun verran. Saatiin tosi mageita kuvia myös auringonlaskusta. Siinä hytisten istuttiin pöydässä, kun syötiin meidän ruokia pimeän tultua. Voin sanoa, että siinä hetkessä ei olisi kevyt talvitakki ollut yhtään liikaa! Onneksi olin sattumalta pakannut sarongin mukaan, joten se lämmitti hiukan. Ainakin henkisellä tasolla, jos ei nyt niin fyysisesti.

Arkipäivät käytin taas töiden hakuun ja viikonloppuna rellestettiin Fishlane Marketeilla herkuttelemassa sekä Kurabyssa yhden suomalaisen perheen luona katsomassa Suomi-Norja jääkiekkopeli. Pääsin ihkaoikeaan saunaan! SAUNAAN! Suomesta raahatut saunakivetkin! Kunnon löylyt tekivät kyllä kutaa. Sain sen lian pois ihokerroksista ja mieli pääsi lepäämään saunan lämmössä. Meillä naisillä VÄHÄN venähti tuo saunavuoro, joten miehet joutuivat ottamaan pikalöylyt ennen matsin alkua. Suomen liput ja Suomi-päähineet olivat kovassa käytössä tuona iltana, kun kannustettiin Suomea ja elettiin peliä. Mikä teki illasta parhaan oli Taffelin dipit! Riemu repesi, kun löydettiin ne keittiön kätköistä. Pikkulinnut lauloi, että niitä talossa on, joten mulla tuli kunnon pikasprintti yläkerran keittiöön. :D Täällä kun ei tuota kermaviiliä ole, sekoitettiin vähän sourcreamia ja turkkilaista jukurttia. Sama koostumus ja melkein jopa sama maku kuin kermaviilin kanssa. Saatiin dippailla kurkkua, porkkanaa ja erilaisia sipsejä. Ei siinä kauaa mennyt kun kymmenen ihmistä rouskutti menemään. Oltiin kyllä kunnon suomalaista lätkäkansaa, kun Suomi-päähineet päässä istuttiin sohvalla huutamassa ohjeita pelaajille ja oltiin maamme myynneitä, kun tuli jäähyjä. Oli kyllä ihan mahtava ilta hyvässä seurassa.
Sai taas hirmusti energiaa tulevaan viikkoon ja töiden hakuun.

Koko seuraavan viikon juoksin katsomassa erilaisia huoneita ja asuntoja. Toki säästin Danielin nurkissa asumalla rahaa, mutta halusin muuttaa ”omilleni”. Olihan Daniel ja sen perhe mut jo kolmasti sinne ottanut kattonsa alle. Löysin lopulta kivan asuntokompleksin. Upea sisäpiha 25 metrin uima-altaalla, jacuzzi, pieni sauna, punttis sekä kivat brasialaiset tytöt kämppiksinä. Se ilo ei kestänyt pitkään. Yhden yön verran. Luulin muuttavani asumiskelpoiseen asuntoon. Meillä oli esimerkiksi 13 paistinpannua, jotka olivat täysin käyttökelvottomia. Keittiön kaakelilattialla juoksi pienempää ja isompaa ötökkää. Taisin sinä iltana tappaa noin 15 pikkutorakkaa. Jepjep. Onneksi tarkistin oman patjani! Ei sentään ötökät olleet päässeet sinne asti, mutta homeessa se oli. Nukuin sen ensimmäisen, ainoan ja viimesen yön olohuoneen nahkasohvalla kylmästä täristen. En halunut edes tietää, missä kunnossa tyyny ja peitto oli. Yritin näistä asioista keskustella vuokranantajan kanssa koko illan, mutta mitään vastuuta hän ei ollut valmis ottamaan, kun näistä puutteista kerroin. Totesi vain, että tämä ko. asunto ei ollut sitten mua varten. Damn right!

Otin sitten yhteyttä erääseen toiseen vuokranantajaan, joka asui samassa kompleksissa ja jonka asuntoa olin käynyt aiemmin kattomassa. Se vain oli parisen kymppiä kalliimpi viikolta. Pikamuutin hostelliin yhdeksi yöksi kaikkine tavaroineni, mutta onneksi vain tien yli. Kätsyä, kun oli hostelli vastapäätä. Oli kyllä mielenkiintoinen kokemus se yö. Ensinnäkin maksoin siitä 29 dollaria ja jaoin huoneen 11 muun ihmisen kanssa. Meillä oli käytössä tasan yksi vessa ja suihku. Pieni parveke olisi ollut myös käytössä, mutta perus hostelli ledellis-illan (lauantai-iltaisen) remuamisen jälkeen, parveke oli täynnä lasinsiruja. Sinne meni mun aamujooga-toive. Prkl. Yön nukuin yllättävän hyvin ottaen huomioon, että kolme miestä kuorsasi. Mä olin aikaisin pystyssä, noin seiskalta, joten sain syödä aamiaisenikin ylhäisessä yksinäisyydessäni. Taidan olla nyt kiintynyt muualla kuin hostelleissa asumiseen. Tunsin itseni liian vanhaksi, vaikka vielä maaliskuussa tuollaisessa asumismuodossa ei ollut mitään ongelmaa! Kai se riippuu myös ihmisistä, joiden kanssa jaat sen huoneen ja majoituksen. Kun keski-ikä on noin 22 ja aiheena pelkkä juhliminen, ei yhteistä puhuttavaa juurikaan muiden kanssa ollut.


Maanantai-aamu tuli ja pääsin muuttamaan siihen toiseen asuntoon. Meitä asui hetken aikaa viisi ihmistä pienessä asunnossa. Vuokranantaja majoitti kolmea kolumbialaista, jotka eivät olleet ollenkaan tyytyväisiä siihen, että ilmeistyin paikalle.Olisivat haluneet pitää asunnon keskenään, viaikka kyseessä oli jaettu huone ja asunto. Eli on siis täysin normaalia tuollaisessa tilanteessa, että ihmiset vaihtuvat. Kuulema tappelivatkin ihan asiasta vuokrantajan kanssa, vaikka hänen päätöksensä sehän on, kenet ottaa asumaan eikä nykyisten asukkaiden. Kyllä se huuto siltä kuulostikin tuona iltana. Tottakai mä tätä asiaa ihmettelin, kun asunnossa oli niin jäätävä ilmapiiri seuraavana aamuna. Yksi nainen muutti tuolloin tiistaina heti pois. Nooh loppuviikko meni yhtä jäätävissä tunnelmissa tän kolumbialaisen pariskunnan kanssa. Vuokranantajan kanssa tultiin loistavasti toimeen, kolumbiasta hänkin.

Satuin avaamaan suuni siinä työtilanteestani tutustuessamme ja sanoi seuraavana maanantaina, että lähde hänen mukaansa. Mentiin erääseen vuokrafirmaan ja ottivat mun cv:n siellä vastaan ja kovasti kyselivät kaikkea. Pääsin haastatteluun. Olin kuulema ensimmäinen, jonka ottivat hänen kauttaan edes haastatteluun asti. Kävin haastattelussa seuraavana päivänä, läpikävin kahden tunnin firman toimintatapa esittelyohjelman (mikä on muuten todella yleistä Ausseissa) ja maksoin aussilaisen rikosrekisteritutkintamaksun. Saman viikon launtaina olin jo töissä Raviradalla VIP-teltassa! Ikinä eläissäni ollut raviradalla saatika VIP-puolella töissä. Hyvä näin yhdellä kertaa kaikki! :D Oli upeaa katsoa sen ohikiitävän hetken verran ravihevosia, kun teltan ohi juoksivat. En ole ikinä ennen myöskään nähnyt raveissa käyviä ihmisiä. Näitä raveja ei voi siis verrata mihinkään perus Suomen Vermon ravirataan (tai mistä mä tiedän). Täällä ravataan helposti sellaisilla 200 000 dollarin ja siitä ylöspäin arvossaan olevilla hevosilla, joten summat eivät ole pieniä, mitä ihmiset pelaavat. Sen kyllä näki myös vaatetuksesta. Naisilla oli kaikilla vähintään erittäin siisti koktail-mekot päällä, pääasuste, kalliit korkokengät jalassa sekä hiukset ja meikki viimosen päälle laitettuna. Myös siellä VIP-alueen ulkopuolella. Tuona ensimmäisenä viikkona nautin suunnattomasti hyvästä pehmeästä ja korkealaatuisesta sängystä sekä alakerrassa olevasta saunasta. Sauna oli enempikin pieni koppero, joka vuosi liikaa lautojen välistä, meidän suomalaisten standardeilla kuin oikea sauna. Sain sen lämmitettyä jopa 75 asteeseen ja siitä lämmöstä sai hitusen nauttia, kun oli ylälauteella. Kyllä se ihon puhdistukseen ja rentoukseen kelpasi vallan mainiosti! Ja pakkohan siellä oli varoituskylttikin kiukaan vieressä olla. Ettei kukaan vahingossa vaikka istu kiukaan päälle sen ollessa päällä. :D

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Huhtikuu

Ensimmäiset pari viikkoa meni oikeastaan siinä, että istuin jälleen kerran taas kirjastossa koneen ääressä ja etsin mahdollisia piilo työpaikkoja(kin), hakemuksia viedessä kahviloihin sekä farmeja läpi soitellessa. Työnhausta tekee haastavaksi sen esim kahviloihin töihin hakiessa, että hakemus pitää saada vietyä esimiehelle asti ja oikeaaan aikaan. Hakemuksia on turha viedä heti aamusta kiireisimpään aikaan (klo 6-8) tai vastaavasti lounasaikaan (klo 10-13). Siinä ei paljoa aikaa jää hakemusten viennille, kun suurin osa kahviloista menee kiinni viimeistään klo 15 ja esimiehet lähtevät helposti kotiin ennen tuota aikaa.

Kävin myös kuntosalilla monesti ja uimassakin muutamassa sisähallissa. Isoissa kaupungeissa pystyy vähän jekuttamalla saamaan ilmaisia käyntejä eri punttisaleille, kun täällä punttisketjuja on useampia. Monet saleista antavat 1-3 päivän ilmaisia trialeja, että mahdollinen asiakas pääsee tutustumaan ko. punttisaliin ennen kuukausisitoutumista, kun pystyy uskottavasti olemaan todella kiinnostunut ko. salista. Vinkkinä voin sanoa, että Good Life gymeja kannattaa välttää. Lupaavat antaa 5 päivän ilmasen trialin, mutta oikeasti antavat hyvin nihkeästi edes yhden kerran käydä. Ja mikä puhelu – ja sähköpostipommitus siitä seuraa! Ymmärrän, että kilpailu on silläkin alalla kovaa, mutta monta puhelua yhden päivän aikana on jo liikaa. Jouduin itse blokkaamaan kaikki tiedot. Olisin ollut jopa valmis ostamaan jäsenyyden heille, mutta tuon liiallisen agressiivisuuden takia jätin välin. Onhan se tietysti moraalisesti hieman väärin käyttää punttiksia hyväksi ilmaiskertoja muodossa, mutta backpackerina nuo ilmaiset liikuntamahdollisuudet eivät ole kovin hääppöset. Ja ei, musta ei tule juoksuharrastajaa ei sitten milllään. Brisbanen Botanic Gardenin kyljessä on hieno uusi punttis sekä uima-allas, jos uimaan tekee treenin jälkeen mieli ja sinne suunnalle eksyy. Toinen, missä kävin oli Spring Hills Pools. Se on Brisbanen vanhin ulko- / sisäuima-allas, mikä on rakennettu rakennuksen sisälle keskelle. Hyvin rauhallinen ja pieni. Siellä on vain kolme rataa ja sain itselleni oman radan tuona päivänä, kun kävin polskimassa. Ihastuin täysin tämän paikan pukukoppeihin, jotka oli rakennettu itse altaan ympärille. Niissä oli puiset ovet, jotka oli maalattu eri pastellisävyin. Aika ihana.

Olen täällä ollessani myös kärsinyt migreeneistä jopa useammin kuin Suomessa, joten päätin lähteä kokeilemaan meditointia Brisbanen kaupungin kirjastoon yhtenä tiistaina. Kovasti yritin rauhoittaa mieleltäni ja kai siinä joten kuten onnistuinkin, vaikka shakrat ja muut menivätkin täysin ohi. :D Ajattelin, että jos saisin stressitason laskettua ja venyttelisin enemmän, kärsisin myös vähemmän päänsäryistä. Olin hiukan epäilevän tunnin jälkeen, koska olisin halunut tuloksia heti. Ei se meditaation kanssa niin mene! On yllättävän vaikeaa olla ajattelematta TÄYSIN YHTÄÄN MITÄÄN 45 minuuttia, kun ajatukset juoksevat tuhatta ja sataa. Kokeilepa itse edes 5 minuuttia. Aika vaikeaa, vai mitä? Niitä ajatuksia ja mietteitä vaan kumpuaa, vaikka kuinka yrität vain keskittyä sisään- ja uloshengitykseen.

Lähdettiin pääsiäisperjantaina porukalla (mä, kaveri Daniel, sen tyttöystävä Jodie sekä Daniel sisko ja äiti) käymään Moretonin- saarella veneellä. Moreton on pienempi versio Fraiserista. Moretonilla pystyy myös yöpymään ja tekemään samoja asioista kuin Fraiserilla (kun on sitä kahisevaa). Moreton on myös tunnettu veneen hylyistä, jotka nojaavat rantaviivassa. Kello soi tuona aamuna 5am eli siihen kylmimpään aikaan. Hyyyyyyr! Meikä istu pipo päässä autossa ja hampaat vaan kalisi toisiaan vasten. Kiitokset tästä Danielille. Myös Jodie olisi mielellään nukkunut pidempään, joten meistä ei kauheasti ollut seuraa autossa. Musta on muuten aika huvittavaa, että tosi moni aussi kyllä omistaa jos minkä näköisen veneen, muttei osaa sitten ajaa niitä. Niin kuin Danielin äiti näin yhtenä esimerkkinä. Vene veteen peräkärrystä, auto parkkiin, eväät mukaan ja ulapalle! Siinä sai taas muutaman kylmän suolaroiskeen naamalle, kun istuttiin Jodien kanssa veneen taka-osassa. Oma vika. :D Matka Moretonille kesti noin tunti-puoltoista. Heivattiin ankkuri veteen ja mentiin rantaan. On muuten helkutin raskasta kiivetä isoa jyrkkää (60 astetta) hiekkadyyniä ylöspäin, kun jokaisella askelmalla jalat vajoaa 20 senttiä hiekan syvyyksiin ja tuut myös saman verran alaspäin, vaikka suunta onkin ylöspäin. Ja aurinkohan porotti tässä vaiheessa jo oikein kivasti. Kävin myös pulahtamassa mereen, mitä en normaalisti tee, vaikka rannalla vietänkin välillä aikaa. Oli PIENESTI vilppeettä uida siinä avomeressä. Kylmät merivirrat ja kalojen vähyys sai mut kiipeämään aika nopeasti takas veneeseen. Totesin myös, että vaikka vain snorklasin, että kyllä ne hylyt on paaaaaaaaaaaaaljon kivempia, kun niistä ottaa kauempaa kuvia sen sijaan, että snorklaisin / sukeltaisin niiden vieressä. Jouduin monta kertaa vetämään ihan kunnolla happea ja rauhottamaan itseäni tuona pienenä snorklaushetkenä, etten olisi joutunut pakokauhun valtaan. Danielin äiti oli varannut meille kunnon eväät! Oliiveja, neljää erilaista juustoa, keksiä, makkaraa ja hedelmiä! Kyllä kelepasi! Kun päästiin takas, aika nopeasti kaikki meni ”päikkäreille”, jotka venyivät lopulta koko loppunillan ja yön pituiksiksi. Päivä merellä vie voimat! :D Kävin lauantaina Eat Street Marketeilla herkuttelemassa ja ostin salmiakkia Ruotsalaisesta karkkikaupasta, mistä maksoin aika pienen omaisuuden! Tulee ihan vesi kielelle, kun ajattelenkin hyvää salmiakkia! Naaaam!

Kävin seuraavana viikonloppuna katsomassa upean sirkusaiheisen Model Citiziden- performansin Qpac:issa yhden toisen suomalaisen kanssa. Se oli miksaus teatteria ja erilaisia sirkustemppuja- ja välineitä. Teki mieli päästä takaisin sirkustunneille itsekin. Tykkäsin tosi kovasti esityksestä ja olisin voinut sitä katsoa, vaikka koko loppuillan. Esiintyjät saivat kaiken näyttämään niin helpoilta (vaikka todellisuudessa takana on aivan mielettömän kova treeni) ja temput tehtiin vielä ilman minkäänlaisia turvaköysiä, välillä kymmenenkin metrin korkeudessa, ni kyllä siinä välillä nousi hikikarpaloita otsaan esiintyjien puolesta. Annoin itselleni luvan höllötä tuon yhden illan työn hausta. Kannatti!

Sunnuntaina sitten pakkasin kimpsut ja kampsut. Lähdin tekemään wwoof:ingia eli suomeksi vapaaehtoistöitä Agnes Wateriin majoitusta ja ruokaa vastaan yhdelle tutun tutulle. Kirjasin itseni yhdelle liftaus / share a ride-sivustolle ja niin pääsin Brisbanesta Bundabergiin autolla 20 dollarilla kalliin bussin sijaan. Bussi olisi maksanut noin 100 dollaria. More less. En nyt jaksa tarkistaa tarkkaa hintaa, mutta huomattavasti kalliimpi vaihtoehto joka tapauksessa. Mulla oli ihan huippuihmiset jakamassa tätä ”liftaus” matkaa enkä niitä ihmisiä ole sen koommin nähnyt, koska jokainen matkasi eri paikkaan. Olin sitten varannut bussin välille Bundaberg – Agnes Water. Olisinhan mä ehtinyt siihen bussiin, jos olisin ollut oikeassa paikassa sitä venaamassa. Sain sähköpostiviestissä eri tiedon kuin, mitä bussifirman sivuilla luki. Kyllä siinä kohtaa tuli itku, kun olin matkustanut klo 10:stä asti, maksanut suht kalliin bussilipun, ja kello oli tässä vaiheessa kahdeksan illalla. Ei se auttanut muu kuin kysyä parilta poijaalta siinä parkkipaikalla, että onko heillä mitään tietoa bussista tai autosta, joka suuntaisi tänään vielä kohti Agnes Wateria. He sanoivat lähtevänsä sinne aamulla. Ja mullahan tietysti oli akku loppumassa tässä vaiheessa. Great. Toisella bussiyhtiöllä onneksi meni vielä myöhäinen bussi Agnes Wateriin, jota sain odottaa mäkkärissä kolme tuntia. Sain onneksi vähän torkuttua rinkkaa vasten. Bussi oli itsessään ihan jees, mutta se jätti mut 25 km päähän koko Agnes Waterista. Mun wwoof:ing isäntä sai onneksi järjestettyä mulle kyydityksen ihan kotiovelle asti keskellä yötä yhden jälkeen.

Se isäntä asui siellä poikansa kanssa. Ne omisti hevosen, ponin, kymmenen kanaa ja kolme koiraa sekä ison alueen maata. En paljoa niihin elukoihin jaksanut kiinnittää huomiota siinä keskellä yötä, vaikka kirjaimellisesti etupihalla olivatkin. Kävin suihkussa ja menin nukkumaan. Nukuinkin sitten melkein puoleen päivään. Uuuuppps. :D Tein siellä neljä päivää töitä klo 8-12, kunnes päätin, että lähden takaisin Brisbaneen. Miksi näin? Suurin syy äkkinäiseen lähtöön oli se, että tämä ko. isäntä olisi halunut muutakin kuin vain työsuhteen.
Asuin myös kylästä 3km eikä mulla ollut edes pyörää käytössä, joten olin siellä aika eristyksissä ilman minkäänlaisia sosiaalisia kontakteja. Ruokaakaan ei juuri ollut, joten söin suklaa ja pähkinävarastoni tyhjäksi. Päivät tuntui myös erittäin pitkiltä ja tylsiltä, koska itse talolla ei ollut juurikaan tekemistä. Noina muutamana päivänä tein töitä enempi ihan vain sen takia, että olisi ollut jotain tekemistä. Ostin bussilipun Brisbaneen perjantaiksi.

Kävin torstaina päivällä moikkaamassa kenguruita läheisessä sanctuaryssa. Paikka pelastaa orvoksi joutuneita kenguruita ja päästää ne takaisin luontoon, vaikkakin hieman ehdollistuneena ihmisiin. Lääkitsevät, ruokitsevat ja jopa rakentavat omat ”pussit” näille pienille (ja isoimmillekin) kenguille, jotta ne tuntisivat hoivan. Välillä ne saattavat kuulema olla neljäkin päivää ”kadoksissa”, mutta se on täysin normaalia. Kengurut siis saavat kulkea alueella vapaasti, joten ne saavat menevät ja tulevat omia aikojaan. Ne kuitenkin tietävät, että niiden suurta herkkua, bataattia, on tarjolla vierailoijen käsistä, jos osuvat oikeaan aikaan talon nurkille. Oli upeaa nähdä taas nämä eläimet läheltä sekä oppia paljon oppia uutta niiden (uhanalaisesta) tilanteesta. Australiassa niin kuin muuallakin maailmassa luontoa tuhotaan ja tilaa raivataan, jotta lehmille saadaan lisää laiduntilaa. Australia kun alkaa myymään naudan lihaa Kiinaan ja tavoitteena on kasvattaa kiinalaisten lihansyöntiä...! Ja puhtaasti taloudellisista syistä, mikä on täysin älytöntä. Täällä Australiassa se tarkoittaa sitä, että monet eläimet mm. kengurut, koalat ja muut Austalian eläimet kuolevat sukupuuttoon, koska niiden eläintila tuhotaan. Paikanpitäjä pariskunnasta ei tuossa kylässä paikallisista tykkää kuulema kukaan, koska muut näkevät kengurut vain vihollisina ja agressiivisina raakalaisina. Pariskunta on kuitenkin täysin omistautunut tämän upean eläimen suojelulle. Iso peukutus!!! He mm. heräävät JOKA YÖ syöttämään pienempiä poikasia kahden tunnin välein ja he ovat tehneet näin jo viimesen 20 vuoden ajan (jos en ihan väärin muista). Kuinka moni meistä pystyisi samaan?

Perjantai-aamu tuli vihdoin ja huokasin helpotuksesta. Pääsin pois. Rinkan olin pakannut edellisenä päivänä ja täysin valmiiksi. Isännelle jouduin hieman puhumaan palturia lähtöni syystä, kun en halunut tilannetta monimutkistaa itselleni. Aamu oli tosi kylmä, mutta aurinkoinen. Sain paikallisesta leipomosta tuoreen juustokinkkukroisantinkin matkaevääksi. Bussi kesti tulla noin 12h Agnes Waterista Brisbaneen, koska bussi pysähtyi matkalla eri paikoissa noukkimassa ihmisiä kyytiin ja kuskin piti myös pitää lakisääteiset tauot. Toivoin todella kokemuksen olevan täysin päinvastainen, kuin mitä se oikeasti oli, kun Agnes Wateriin lähdin. Halusin tehdä jotakin järkevää töiden haun ohessa. ”Opin” taas kerran, että olisi pitänyt kuunnella sydäntä (montako kertaa pitää hakata päätä seinään :D )Tuona edellisenä viikonloppuna ennen lähtöä tunsin, että jokin ei ole nyt ihan kohdallaan. Oli sellainen intuitio. Mututuntuma. Ajattelin, niin kuin jokaisella edellisellä kerralla aiemminkin tuntiessani samanlaisen fiiliksen, että se fiilis varmasti muuttuu vielä. Ei se muutu. Piste. Olin tuhlannut matkustamiseen tässä vaiheessa noin 200e ja neljä hyvää päivää töiden haussa. Olin tosi kiitollinen kuitenkin lopulta siitä, että pääsin pois ja mulla oli katto pään päällä Brisbanessa.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Brissy - Stanthorpe - Brissy (eestaas eestaas mä matkaani teen)

Brisbanen lentokenttä näytti täysin samalta kuin kaksi vuotta sitten, kun sinne ensimmäisen kerran saavuin. Daniel (brissyläinen kaverini) tuli hakemaan mut lentokentältä. Daniel on automekaanikko, rassailee ja rakentaa omaa autoaan vielä töiden päälle. En ensin oikein tajunnut, kun sanoi, että saan nukkua baarissa. Kuulostaahan sen hieman hullunkuriselta. Se on erilinen autotallin yhteyteen tehty rakennus, jonne on veneen puolikkaasta rakennettu baaritiski ja hyllyt. Bilispöytäkin löytyy tottakai! Siellä mä nukuin ensimmäisen yöni kuunnellen akvaariosta lähtevää veden lorinaa. Korvatulpat oli onneksi matkassa! Ponkasin heti aamulla aikasin pystyyn ja suuntasin kirjastoon nörtteilemään (=kahlaamaan työilmoituksia läpi ja kirjoittamaan hakemuksia). Sain Danielin onneksi lainaksi sen oman matkakortin, että pääsin keskusasemalta ostamaan itselleni oman. Vietin kirjastossa seuraavat kolme päivää aika tiivisti aamusta iltaan etsien töitä. Kirjaimellisesti. Nousin vain vessaan. Eväätkin olin varannut jo valmiiksi. Ahkera työ kannatti, koska sain työtarjouksia, Melbournesta tosin ja pari vapaaehtoistyöpaikkaa Länsi-Australiasta. Haastattelut olisivat tietysti olleet paikan päällä. Ongelmana vain oli se, että en tiennyt halusinko jäädä Brissyyn vai jatkaa matkaa muualle, joten kieltäydyin mahdollisuudesta noihin hommiin ja ryhdyin etsimään farmeja, missä saisin tehtyä visapäivät toisen vuoden viisumia varten. Taaas ilman päätöstä siitä halusinko edes saada toisen vuoden viisumia. Ajattelin antaa mahdollisuuden sille ja sainkin paikan seuraavaksi viikoksi Stanthorpesta farmihommia tekemään. Käytiin Danielin ja Darrenin kanssa illastamassa lauantaina West Endissä yhdessä korealaisessa (en kuolemaksenikaan muista nimeä). Huomaa kyllä, että kyllä ne aussitkin juo ja osaa juoda ihan yhtä humalanhakuisesti kuin suomalaiset. Pullo viiniä meni helposti alas pelkän ruuan kanssa! Tämä oli taas näitä poikien legendraasia eimemennäkuinyksille-iltoja. Kotiin pääsivät aamuyöstä jossain vaiheessa.

Mulla soi kello 6 herätyskello sunnuntai-aamuna. Pikapakkasin ja lähdin bussiasemalle. Paljon en maisemia nähnyt kun nukuin aika kiitettävästi koko menomatkan. Bussikuskikaan ei ollut sillä parhaimmalla päällä, joten ajattelin, että parempi vain ummistaa silmät. Siinä muutaman muun backpackerin kanssa ooteltiin hetki, kun ooteltiin bussia ja kävi ilmi, että meitä oli kaksi suomalaista menossa samaan paikkaan. Working hostelli johon olin menossa oli saanut aika huonot arvostelut netissa ja ajattelin, että noh, kyllä siellä kestää olla. Karu totuus selvisi aika nopeasti, kun meidät jätettiin tien laitaan. Paikanpitäjämies laittoi meidät täyttämään listan erilaisia papereita, myös allekirjoittamaan erityisen tiukan sääntöpaperin, missä oli mukana sakot tietysti asioista. Nyt en niitä jälkeenpäin enää muista. Toisaalta ymmärrän, kun hostellissa asuu 80 ihmistä ympäri maailman ja jollain keinolla pitää saada pidettyä paikka ehjänä.

Hostellissa jokaisella oli keittiö / olohuoneessa oma kaappi, missä pidettiin ruokailuvälineet ja kuivaruuat. Ja se yksi ainoa kaasuliesi tälle määrälle ihmisiä! Huoneet oli suhteellisen pieniä kuudelle hengelle. Se kun on maksimimäärä täällä lain mukaan, mitä yhteen huoneeseen saat tällaisiss asumuksissa majoittaa. Sisäilma oli yhdistelmä kosteaa ilmanalaa, hikeä ja homeisuutta. Lattia natisi aina astuessa ja tärinän pystyi tuntemaan omasta sängystä joka kerta, kun joku huonekavereista talsi tietyssä kohtaa huonetta (=sopivasti mun sängyn vieressä tietty).Terassi oli täynnä pelkkiä mutaisia ja likaisia kenkiä. Hostellissa oli jostain syystä erityisen paljon ranskalaisia. Eksyneet kaupungeista jopa Australian maaseudulle! Pariskuntia oli myös suuhteessa monta. Tuli pari suomalaistakin vastaan! Ihan sama minne päin maailmaa menee, aina pari suomalaista löytää toinen toisensa luo. :D Koska oli sunnuntai, ei siinä tuppukylässä ollut auki mikään muu ruokakauppa kuin IGA. Se kaikista kallein tietysti. IGA:n parkkipaikka taisi olla se kylän menomesta tuona sunnuntaina; oli prätkää, autoa, pyörää, kävelijää...Einin kanssa käytiin illalla kattomassa töihinlähtöaika jääkaapin oveen laitettavasta lapusta. 5.45 Snowman. Einiin siis törmäsin bussissa matkalla Stanthorpeen.

Hieman hermostuneena kapusin yläpunkkaan nukkumaan tuona ensimmäisenä iltana. Uni ei oikein maittanut, kun oli vieras paikka, vieraat ihmiset ja kauhea puheensorina terassilla. Ja olin tietysti ainoa meidän huoneessa, jonka piti herätä keskellä yötä, niin eihän siellä meidän huoneessakaan hiljasta ollut vasta kuin lähempänä puolta yötä. Kello soi mulla 4.45, kun muut saivat jatkaa uniaan aina seitsemään asti. Minibussi lähti tasan 5.45 kohta omenafarmia. Saavuttiin porukalla paikalle ja farmani Dom vain huusi, että täyttäkää paperit ja allekirjoittakaa ne. Ei esittelyjä, ei huomenia, ei edes katsekontaktia. Ainoaksi ohjeeksi antoi, että käsitelkää omenia kuin kananmunia. Just. Omenankeräysreppu kaulaan ja rivistöjen väliin harjoittelemaan keruuta. Hiki virtasi, vaikka kello oli vasta puoli seitsemän. Apuna käytettiin tikkaita, joissa oli tukipiikki. Tikkaat olivat jäänteet jostain muinaisajalta. Sen verran köykäset ja painavat ne oli. Täytettiin niitä binilaatikoita Einin ja Meganin kanssa. Megan oli muuten kotoisin Englannnista. Ihan huippuihana tyyppi! Omenabinilaatikko vetää sellaisen 350-400 kg omenoita eli siinä sai muutaman ompun kerätä. Yhdestä laatikosta maksettiin vain 40 dollaria (noin 27€). Nypittiin koko porukalla ne muutamat hassut puut ennen kuin meidät siirrettiin varsinaisiin pitkiin rivistöihin. Odoteltiin ja odoteltiin. Kärsivällisyys oli aika koetuksella, kun koko porukka vain odotti eikä kukaan tiennyt farmarista mitään ja aika kului odotteluun sen sijaan, että oltaisiin se aika voitu käyttää siihen keräämiseen. Aloittelijoina saatiin ns. huono rivistö (4-5 metriset puut hyvin vähällä omenamäärällä), jolla farmari vähän testaa, että onko porukasta siihen hommaan. Megan pääsi opettelemaan ajamaan traktoriakin, koska yhden meistä piti aina viedä omenabinit tietylle alueelle ja hakea uudet tilalle. Kuuma kostea ilma yhdessä suoran auringon paisteen kanssa sai hien virtaamaan eikä aamun muuttuminen keskipäiväksi helpottanut asiaa. Me kaikki kolme luultiin, että meillä olisi ollut mahdollisuus vesipullojen täyttöön tai edes bajamajaan farmilla. Luultiin väärin. Onneksi meillä oli yhdessä sen verran vettä, että selvittiin yhdeksän tunnin päivästä juuri ja juuri. Ei sitä paljoa jaksanut loppupäivän aikana tehdä. Suihku ja ruoan teko seuraavaksi päiväksi. Kiitos ja moi! Jokaikinen lihas särki, kun kävin nukkumaan, mutta en sitä yhtään ihmettele. Sen verran tuli jalkatreeniä tehtyä tikapuita kävellessä edestakas ja omenoita poimien mitä ihmeellisimmissä asioissa.

Toisena päivänä sitlä farmilta loppu kerättävät omenat kesken. Pidempään farmilla olleet lähetettiin toiselle farmille ja me muut saatiin odottaa kyytiä kolme tuntia hostellille siitäkin huolimatta, että soitettiin hostellin äijälle ja kerrottiin tilanne. Oli kaikilla aika hermo kireellä siinä vaiheessa. Nettiä kun meillä hostellissa ei ollut, lähdin käppäilemään kirjastolle ilmasen wifin perässä tuon fiaskon jälkeen. Kauaa en sielläkään ehtinyt keikkua, kun sulki ovensa viideltä. Kuinka pienet asiat voikaan merkata niin paljon! Kolmantena päivänä mentiin eri farmille, missä puut oli pienempiä sekä täynnä omenoita. Saatiin kerättyä kaksi laatikkoa enempi kuin ensimmäisenä päivänä eli 8. Ei siinä silti tiennannut. Aamut oli superkylmiä ja iltapäivällä sitten olitiinkin t-paita päällä ja PIENEN likakerroksen peittämiä ( = hikeä, aurinkorasvaa, vettä, omenoiden oksien irtosälää, omenoiden aurinkorasvaa). Hinta biniltä piti olla alunperin 45 dollaria eikä 40 dollaria. Farmari tietysti nosti kädet pystyyn ja sanoi, että ”Eieiei, koska kyseessä on tavalliset omenat (Royal Galat) hinta on 40 dollaria biniltä.” Tultiin takaisin hostellille ja kävin kysymässä hostellinpitäjävaimolta, että miksi meille on ilmoitettu eri hinta kirjeessä, jonka he ovat meille kaikille lähettäneet, kuin mitä farmari sanoo. Siitähän se nainen metelin nosti pystyyn. Kuuntelin suoraa huutoa ja syytöksiä kymmenen minuuttia. Totesin vain, että en keskustele, ennen kuin äänen volyymi on taas normaali. En jaksanut alkaa vänkäämistä vaan ilmoitin, että lähden perjantaina pois palkkakuitin saanin jälkeen. Oikea syy tässä kaiken taustalla on se, että farmarit joutuvat pakosta tekemään tämän kyseisen hostellin pitäjien kanssa töitä, vaikkeivat tulekaan keskenään kukaan toimeen, koska muuten farmeilla ei olisi työntekijöitä ja he tietävät, että tästä puljusta niitä työntekijöitä saa sinne farmille binipalkalla. Mulla isompi syy oli mun huonekavereissa. Ihan kuin olisin ollut lastentarhassa. Ei minkäänlaista kunnioitusta toisten tavaroita kohtaan tai sitä henk koht tilaa kohtaan, mitä sängyksi kutsutaan. Lisäksi sain JOKA IKINEN yö herättää alapunkalla nukkuvan ranun monta kertaa yössä, koska se korsasi aivan sairaan lujaa. Sain siis kavuta joka kerta sängystä ihan alas asti herättämään, koska sänkyjen välillä oli niin paljon pituutta välissä, etten yltänyt koskemaan ja tönäsemään ranua. Niillä ihmisillä ei myöskään ollut minkäänlaista ymmärrystä siitä, että mä tarvitsen nukkumarauhan aikasemmin kuin ne. Mä kummiskin olin todella hiljaa vastaavasti aamuyöstä, kun he nukkuivat. Nukuin kolmen yön aikana yhteensä kahdeksan tuntia. Oli hermot kireellä eikä itku ollut kaukana ja silti piti jaksaa poimia omenoita yhdeksän tuntia helteessä hikoillen.

MUTTA ONNEKSI seuraavana päivänä meillä ei ollut töitä sateen vuoksi. Eihän sille säälle kukaan mitään voi, mutta olin salaa iloinen tästä. Sain nukkua jopa kahdeksaan asti ilman häiriöitä, koska ranu nukkui jossain muualla. Mitä luksusta! Ja tiesin, että kohta pääsisin takaisin Brisbaneen. Lähdettiin Einin kanssa dataamaan kirjastoon ja juteltiin siinä niitä näitä, kunnes kuulin jonkun sanovan suomeksi, että: ”Kivat villasukat sulla!” Pieni hetki meni ymmärtää, että kuulin suomea jonkun muun kuin Einin suusta siinä tilanteessa. Suomalainen äijähän se siellä oli! Asu siinä lähistöllä. Kerrottiin sille meidän tilanne ja sanoi, että hänen poikansa tekevät aina välillä yhdellä farmilla töitä, että hän kysäisee sieltä, josko töitä löytyisi. Löytyihän niitä! Kyseessä oli mansikka farmi, joten en ollut varma, oliko se yhtään sen parempi vaihtoehto oikeasti, mutta tuona hetkenä se tuntui taivaalta! Pikapakattiin rinkat 20 minuutissa Einin kanssa ja muutettiin perheen taloon asumaan. Sain taas koirakuumeilla, kun niillä oli koira. Pentu vielä! Leikin ja hyörin ja pyörin sen koiran kanssa loppuillan. Jotain kovin suomalaista sieltä keittiön hyllyjenkin välistä löytyi, kun istuttiin alas; näkkileipää ja Turun sinappia! Kuinka ihanalta tuntui, kun näkkileivän päälle sai levittää voita ja viipaloida juustoa! Se rouskunta! Rouskuva ruoka on asia, jota tulee kaivattua. Jänniä asioita sitä voikin kaivata. :D

Kello soi aamuviideltä. Kuudelta piti olla farmilla. Oli aivan JÄÄTÄVÄN KYLMÄ. Mittari näytti +5C. Ei yksi kevyt fleece meinannut riittää. Poimittiin muuten niitä mansikoita tosi jännillä hökötyksillä, ei niitä oikein muuten voi kuvata; niissä oli katto, kulki kolmella pyörällä, istutiin penkillä toisessa reunassa ja meitä ympäröi metallikehikkotaso. Niiihin tasoille kerättiin laatikoihin mansikoita. Kerättiin ekana päivänä noin 12 trayta eli 18 kg. Jokaisesta kilosta maksettiin 2,5 dollaria, mikä on paljon keskimääräistä enempi täällä ko. hommasta. Kinut siinä vieressä poimi 30 trayta helpostikin. Toki ne tekikin sen kiinalaisella työtavalla ja me kaksi tunnollista suomalaista poimittiin järjestyksessä ja just sieltä, mistä oltiin pyydetty. Väärin. Se kostautu. Olisi pitänyt vaan pomppia yli rivistöjen samalla tavalla kuin kinutkin teki. Kun päivää oli vielä jäljellä, lähdettiin kaupungin ainoaa työnvälitysfirmaan katsomaan josko siitä olisi ollut apua töiden saannissa. Mulla ei myöskään puhelin toiminut, joten yritin käydä sitä korjauttamassa. Puhelimessa ei ollut vikaa eikä sim-kortissa. Totesivat, että Eurooppa standardisoitu puhelin ja aussilainen sim-kortti eivät halua maaseudulla aina toimia yksiin. Jaahas. Kiva. Siellä sit pööpöilin keskellä ei mitään yrittäen saada edes yhden palkin kuuluvuutta omalla puhelimella. Välillä onnistui ja välillä ei. Sain tosi monta soittoa noina päivinä, mutten päässyt ikinä soittamaan takaisin, kun en saanut edes kuuluvuutta itse kylän keskustassa. Uskon, että menetin monta työmahdollisuutta siinä. Minkäs teet. Tekstarit tuli kuitenkin läpi. Oli lauantai ja kello soi taas viideltä. Oli tosi vaikeaa nousta, kun en sitten ole aamuihminen en sitten yhteen. Mulla oli koko yön ollut kylmä ja kuuma, joten nukuin tosi levottomasti. Käytiin muutama hassu tunti tekemässä töitä. Paljoa ei voinut tehdä, kun oli ollut niin sateista. Rankkasateet johtuivat siitä sykloonista, joka onneksi väistettiin 45 minuutin automatkan verran. Saatiin kolmesta tunnista ihan minimituntipalkkaa, kun kerättiin huonot ”roska”mansikat pois. Söin siinä samalla kerätessä varmaan puoli kiloa. Hyviä olivat., vaikka olivatkin saanee osumaa. Ne oli ”roska” mansikoita, koska sade oli ne turmellut ja olivat sen vuoksi klommoilla, joten niitä ei myyntiin voinut enää laittaa. Nää ”roska” mansikat kerättiin ruuaksi sioille. Miettikääs nyt hetki. Farmi maksaa meille tuntipalkkaa siitä, että kerätään mansikoita sikojen ruuaksi. On kyllä maailman oudoin työtehtävä, mitä mulle on sattunut kohdalle. Tein tuona viikonloppuna sen päätöksen, että lähden takas Brisbaneen maanantai aamuna, koska en koko viikosta ollut kerryttänyt yhtä ainoata farmipäivää ja töiden haku oli myös erittäin hankalaa ilman toimivaa nettiä.


Olin tyytyväinen, että lähdin. Monestakin syystä, mutta en niitä nyt erittele. Brissyssä paistoi aurinko, oli lämmin ja tiesin, että mulla oli kiva ilta luvassa. Hyttysiä en tosin ollut kaivannut. :D Tapasin muita suomalaisia; käytiin korealaisessa syömässä; grillatiin lihaa, syötiin erilaisia vihanneksia sekä tilattiin myös eräänlainen hotpot. Hyvin tultiin kaikki kuus ihmistä täyteen siitä sapuskasta eikä kustantanut kuin 20 dollaria per nassu. Mira halusi saada jälkkäriksi frozen yogurttia ja kun siinä alakerrassa sellainen paikka oli, meni se meillä vähän överiksi. Ostetiin jokainen yli kymmennellä dollarilla sitä. Makuja oli monia: mangoa, vesimelonia, mustikkaa, passionhedelmää, oreota, tavallista. Sitten oli vielä ne karkkilaarit, missä oli hedelmää, suklaata, keksiä, muroa, karkkia ja kastikkeita. Tulipahan viikon kalorit syötyä yhdessä illassa ja huippukiva ilta oli! Loput arkipäivät olinkin sitten nenä tiiviisti kiinni koneella noin 8-10h päivässä etsien töitä ja hakemuksia lähettäen lähikirjastossa. Sain yhden haastattelukutsun. Mutta Melbourneen. Äääh...! Itse töiden haku käy ihan kunnon työstä; aivot käyvät välillä ylikierroksilla, kun saa jatkuvasti käyttää sitä omaa sisäistä sanakirjaa vaihtaessa sanoja suomesta englanniksi. Iltaisin olinkin aika nopeasti nukkumassa näiden päivien jälkeen. Nukahdin aina ennen kuin ehdin katsoa edes puolen tunnin kestävän sarjan pätkän. Lähdettiin lauantaina Danielin, Jodien ja Tiian kanssa Noosaan päiväretkelle. Pääsin surffamaan ja testaamaan omaa tasapainoa. Vesi oli vaan kylymää! Hrrrr..! Joka kerta tulin yhtä mallikkaasti alas laudalta. Siitä olisi saanut hauskan kuvasarjan muuten. Pitää vaan mennä uudestaan aaltoja vasten, odottaa, pikakahlata, pompata pystyyn ja yrittää pysyä laudan päällä mahdollisimman pitkään. Hihittelin ja nauroin, vaikka nielasinkin muutaman kerran merivettä ja silmiä kirveli. Surffauksen opettelu on yksi niistä asioita, jotka aijon opetella Australiassa ollessani. Se ón MUST. Päivä oli sinänsä ausseille hyvin perinteinen tapa viettää viikonloppua; surffilaudat auton katon päälle ja autolla lähimmälle rannalle, missä voi surffata ja ottaa tänia pintaan. Koko kaupunki häviää lähirannoille viikonloppuisin. Lähdettiin sillon illalla vielä Suomi-porukalla viettämään Tiian synttäreitä. Tavattiin yksi rändöm brissyläinen Wilson Lookoutilla (upeat näkymät kaupunkiin, vink vink!) ja sitten se häipyi jossain vaiheessa iltaa eikä olla nähty sen koommin. Saattoi ehkä vähän pelästyä meitä noin kymmentä suomalaista. :D Mä menin yhden Viivin luo nukkumaan illan päätteeksi, koska en päässyt enää ”kotiin” yhden jälkeen yöllä. Brisbanessa julkinen liikenne kun loppuu kokonaan viikonloppuisinkin noin puolilta öin tai vähän sen jälkeen. Jatkettiin Tiian synttäreitä vielä pienemällä porukalla Sout Bankissa Couch-jälkkäriruokaravintolassa. Makea-kiintiö tuli aika nopeasti täyteen, kun söin sellaisen annoksen, missä oli suklaa brownieta pohjalla, päällä kolme palloa vaniljajäätelöä, suklaakastiketta, kermavaahtoa ja vohvelia. Saatiin vähän aikaan siinä istua paikoillaan vaan, ettei olisi kaikilla tullut ylös. Oli niin makeaa ja alettiin voimaan pahoin siitä sokerimäärästä. Miksi muuten Suomessa ei ole yhtään ravintolaa, jossa tarjoillaan vain jälkiruokia?! :O


sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Säätöä Singaporessa ja työnhakua Australiassa

Mun 24h transit aika Singaporessa lentojen välillä alkoi sillä, että kävin muiden väliin nukkumaan keskellä yötä kuunnellen poraamista. Sain yllättävän nukuttua ottaen huomioon, että olin aivan jäässä. Kiroan ilmastoinnit. Aamupalaksi pannareita naamaan ja kohti Timon kämppää. Timo lähti töihin ja mä jäin pyykkäämään, katsomaan tavaroita läpi ja pakkaamaan. Saatoin mä nauttia muutaman minuutin pidemmän kuuman suihkunkin siellä ennen kaupungille lähtöä. Mun piti ehtiä heittää paketti postiin, mutta sopivasti unohdin matkakortin kämpille, minkä huomasin vasta, kun olin ottanut ilmaisbussin lähimmälle juna-asemalle. Eikun takas. Arvatkaa vaan, että kirosin ääneen. Postissa oli tietysti jotain teknisiä ongelmia siinä ainoassa postissa, mikä oli tuona päivänä vähän pidempään auki, joten kuljin 5kg paketti mukana ympäri kaupunkia, kun hoidin muita asioita. Kävin Mustafa Centeriin palauttamassa sieltä viime kerralla ostetun usb-jakorasian, joka ei toiminut. Se sain vain mun tietokoneen täysin sekaisin. Ei se palautus onnistunutkaan ihan näppärästi. Sain kolmelle ihmiselle selittää, että ko. vekotin ei toimi enkä halua uutta tillalle, koska mulla ei ole sitä mahdollista palauttaa, jos se onkin rikki, koska en asu Singaporessa. Sain kävellä puol centeriä yhden henksuäijän perässä jonkun esimiehen luo, että saatiin lappu ja allekirjotus, jotta sain rahat ulos. Pikkuhiljaa alko mennä hermo, kun oli fiiilis, että mikään ei tuntunut onnistuvan tuona päivänä. Juoksin sieltä yhteen ostariin ostamaan evästä, vaihtamaan rahaa sekä ostamaan mun ensimmäiset Berkinstockit. Ja taas. Sato kaatamalla. Ei todellakaan ollut mun päivä ei.

Kone Singaporesta Sydneyn oli suhteellisen täynnä. Ihmekkös, kun halvalla pääsi. Mä onnistuin saamaan itselleni oman rivin. Arvatkaa vaan pakkasinko sen viimeisen ja ainoan kerran fleecepeiton rinkkaan ja ruumaan. Nyt olisin sitä kipeästi tarvinnut! Tigerair kehtasi pyytää 15 Singaporen dollaria fleecepeitto vuokrasta! Vedin siinä kaikki mahdolliset vaatteet päälle, mitä oli käsimatkatavaroihin pakannut. Näytin varmaan ihan linnunpelättimeltä, kun oli niin monta erilaista kerrosta paitoja päällä. Vilu oli jaloissa aika kova loppulennosta, vaikka pitkät housut ja villasukat päällä olikin. Ei ollut kiva juttu se. Astuin ulos terminaalista. Hyiiiiiiiiiii! Kylmä tuuli iski vasten kasvoja. Niin, että tervetuloa Sydneyn vasten syksyä! Lentokentältä tulee suora juna keskustaan, joka kustantaa 16 AUD:ta (12€). Enkä sitä todellakaan ollut valmis maksamaan, koska kenttä on niin lähellä keskustaa. Kentältä menee myös paikallisbussi 410 muutaman juna-aseman ohi. Hyppäsin bussiin ilman matkakorttia. Yritin kyllä käteisellä maksaa, muttei onnistunut ja kuski päästi ilmatteeksi tämän matkan. Hyppäsin pois Rockdalen juna-aseman kohdalla, Banksian asema olisi ollut lähempänä. Ostin siitä paikalllisen matkakortin, Opalin, ja hyppäsin junaan. Maksoin matkasta alle neljä dollaria lopulta kentältä keskustaan. Score! Pikasuihku ja sapuska Wake Up- hostellilla ja kävelin suoraan lähimpään Commonwealthin pankkiin luomaan itselleni pankkitiliä ja siitä paikallisen puhelinnumeron Telstran liikkeeseen. Muuta en ehtinyt/ jaksanut melkein kahden vuorokauden valvomisen jälkeen tehdä.

Olin Wake Up- hostellissa ytimessä neljä päivää. Wake Up on ihan rautatieaseman vieressä ja erittäin siisti respasta aina vessoihin asti. Vähän kuin hotelli, mutta joka majoittaa ihmisiä myös dormeihin. Kun aivan ytimessä onpi, on päivähinnat myös korkeat: Dormihuoneesta sänky irtoaa halvimmillaan 40 dollarilla ja kalleimmat huoneet ovat privahuoneita king size vuoteilla, joista saa pulittaa jopa 200 dollaria yöltä! Miinuspuolena pitää sanoa portaiden puute (vain hätäuloskäyntiä varten), koska välillä hissejä sai odottaa jopa 10 minuuttia sekä alakerrassa sijaitseva baari, jonka bassot kuuluivat selvästi vielä neljänteenkin kerrokseen asti! Muuten kaikki oli kyllä ihan hotellitasoa!

Ehdin Aasiassa tottua, että peti löyty vain sisään kävelemällä ja kyselemällä, mutta täällä se ei ihan onnistunutkaan niin. Sain vaihtaa hostellia viikonlopuksia ja vielä Sydneyn halvimpaan hostellimotelliin Captain Cookiin. Voi luoja mikä räkälä! Motelli on sama USA:ssa ja Ausseissa; Vanha rakennus, joka olisi pitänyt vetää maan tasalle aikoja sitten ja rakentaa uudestaan; likaiset koko lattiamatot, jotka eivät olleet nähneet imuria varmaan moneen vuoteen tai ainakaan hyyyyvin pitkään aikaan; ikkuna rikki siinä ainoassa kerroksessa olevassa vessassa, keittiö pommin jäljiltä ja samoin ”olohuone”, jääkaapit vuosi vedet ulos, sänkyjen patjat olivat notkolla ja tyynyyn en edes koskenut sen ollessa täynnä homepilkkuja. Fiilis oli siellä sama kuin olisi ollut lastentarhassa! Niin lapsellisesti ja epäkunnioittavasti muut siellä käyttäytyivät kännipäissään viikonlopun aikana. Respan/ baarin henkilökuntaan kiinnosti erittäin vähän kuka siellä ravasi ja kuka oli asukkaana. Onneksi pääsin sunnuntaina takas Wake Up:iin! Paljon olen hostelleissa reissatessani ollut, mutta toi oli yksi karmeimmista!

On muuten pirun hidasta hommaa tehdä job huntingia, kun täällä työpaikkoja voi etsiä monelta eri sivustolta tai kävellä vaan paikkoihin ja jättää cv:n. Lisähaastetta hommaan tuo tietysti englanninkieli sekä töiden laaja tarjonta, kun hakualueena on koko Australia. Ahdistuin ja turhauduin, kun en tiennyt mistä aloittaa sen paljoudun keskellä, joten päätin tavata mun kaverin Willin kahden vuoden tauon jälkeen muutama päivä mun saavuttua Ausseihin. Hiottiin mun cv ja hakemus kuntoon siinä kahvittelun ääressä. Niiiiiiiiin paljon nopeampaa, kun on joku natiivipuhuja kääntämässä ja tarkistamassa! Saatiin niistä tosi hyvät. Tiesittekö muuten, että pelkästään jo tehdä-verbille on englannin kielessä ”vain” 25 eri käännöstä riippuen lauseyhteydestä? Eipähän tarvinnut niin paljoa arpoa sanojen kanssa,kun mun tarvitsi vain selittää Willille, mitä halusin sanoa ja mitä oon tehnyt, ja Will sitten käänsi mun lauseet fiksuimpaan mahdolliseen muotoon. Käytin työnhakuun kuudesta kahdesta tuntia päivässä, joten panostin siihen tosissani. Työpaikkojen nettisivujen tutkimiseen menee yllättävän paljon aikaa! Kävin yhtenä aamupäivänä viemässä mun cv:itä muutamiin kahviloihin, koska täällä se on paras tapa, jos haluaa tehdä töitä hotelli- ja ravintola-alalla. Osasta paikoista sain suoraan vastauksen, että ei kiitos syystä tai toisesta ja osaan mun cv otettiin mielellään vastaan, vaikka sanottiinkin, että nyt ei ole mitään töitä tarjolla. Se on täällä hyvin yleinen toimintatapa.

Tein mä onneksi paljon muutakin ensimmäisenä viikkona, vaikka työnhakuun upposikin ihan kiitettävästi aikaa. Kävin turreilemassa (kiitos Tiialle tästä sanasta!) Oopperatalolla ja Bridgellä. Ihmettelemässä muiden turistien kanssa niiden upeutta. Koska muutaman lisäkilon sain Aasiassa yksipuolisen ruokavalion vuoksi, kävelin paljon ja joka paikkaan Sydneyssä. Parhaimmillaan kävelin noin 12 km päivässä, keskimäärin kuutisen kilsaa. Toinen syy kävelylle oli se, etten yksinkertaisesti halunut maksaa muutamasta junapysäkistä kolmea neljää euroa per kerta. Käytin sen rahan yhteen uintikertaan uimahallissa ja niihin pariin jäätelöpalloon sekä kalliiseen juustoon kaupassa. Kun Sydneyssä kukoistaa fitness-buumi ,on siellä myös paljon tarjolla ilmaisia kokeilukertoja punttiksille. Ne pitää vain osata etsiä ja löytää. Kävin testaamassa yhden Fitness Firstin Premium kuntosaleista ja kun olisinkin vain tiennyt, että siellä on sauna! Täällä kun on unisex saunat ja pyyhe päällä ei saanut mennä, niin jäi mulla sauna sitten välistä uikkareiden ollessa hostellilla. Byääää! Oli muuten tosi hyvä punttis ja voin lämpimästi suositella!

Tapasin viikonloppuna muita suomityttöjä muutaman drinkin merkeissä sekä sunnuntaina suuntasin Blue Mountaisille yhden hostellikaverin kanssa. Sydneyssä julkinen liikenne maksaa sunnuntaisin vain 2,50 dollaria ja kulkuvälineitä saa siis käyttää rajattomasti. Normaalisti piljetti kustantaisi 12 dollaria suunta, koska Blue Mountais on 2h junamatkan päässä, joten tuli taas säästettyä rahaa. Noustiin sunnuntaina viiden jälkeen aamulla ylös, että ehdittiin ensimmäiseen junaan. Trekattiin kaverin kanssa kolme tuntia yhteensä. Mitkä maisemat! Mikä luonto ja sen vihreys! Mikä soijan määrä! Mikä nälkä! Mahdollisuuksia trekkaamiseen Blue Mountainseilla on tunnista monen päivän retkiin, jos mieli tekee! Varusteet kannattaa kuitenkin olla ensin kunnossa! Kaupungista löytyy majoitusmahdollisuuksia, retkikauppoja, ruokakauppoja, ravintoloita ja muuta aktiviteettia, joten kannattaa varata ainakin pari päivää, kun sinne lähtee. Nyt en voinut kuin puolikkaan päivän siellä viettää, mutta palaan ehdottomasti takaisin, kun suuntaan Sydneyn huudeille uudemman kerran.

Seuraava viikko meni kirjaimellisesti töiden hakemisessa. Olin koneen ääressä päivittäin noin 6-10h. Poistuin vain pikaisesti vessaan tai syömään jotakin. Kävin myös viemässä mun cv:itä muutamaan pieneen kahvilaan Surry Hillsistä. Yhdestä sain muutaman päivän päähän trialin. Trial-vuoro on täällä tosi yleinen. Sillä testataan molemmin puolin yhteensopivuutta. Olin puoliksi märkä aamulla, kun pääsin kahvilalle sinä trial päivänä. Kiitos rankkasateen. Vedin essun päälle ja ryhdyin hommiin. Olin ihan intopinkeejä ja luulin trialin menneen hyvin, koska seuraavana päivänä menin niiden omistaman motellin puolelle tekee siivoushommia. Hyvä, etten oksentanut, kun näin huoneet. Kuvitelkaa sellainen perus moottoritien varrella oleva erittäin vanha kulahtanut hotelli kaikkine pahoine juttuineen. Noh. Aattelin, että yritetään nyt kuitenkin, että ei se niin paha nyt voinut olla. Oli se; hyvä jos verhotangot pysyivät paikoillaan, verhojen puhtaudesta ollut tietoakaan tai petivaatteiden, kokolattiamatot ja seinät olivat täynnä tahroja sekä välineet, joilla näitä huoneita yritettiin ”siivota” olivat täysin alkeelliset. Niin ja paikan omistaja vielä sano ennen työvuoron alkua, että pitää olla varovainen ja katsoa minne koskee. Kuulema löytyy paljon käytettyjä huumeneuloja, oksennusta, virtsaa, huumeita. Asiakkaitakin sai kuulema varoa motellin puolella, kun ei tiedetty, että missä aineissa ne oli. Jep. Hikoilin neljä tuntia kahden muun kanssa tehden duunit niin hyvin kun pystyin. I was done with that, kun pääsin lähtemään. Seuraavana päivänä tuli tekstari, etteivät ottaneet mua töihin. Nähtävästi oli väärin kysellä työnkuvasta, olla kiinnostunut työhtehtävistä ja palvella asiakkaita kahvilassa ja motellin puolella. Olin kuulema olltut liian puhelias. Nyt se naurattaa tietysti, mutta hyvä niin, etten sitä paikkaa saanut ihan tuon motellin puolen vuoksi. Missä vaiheessa on ollut huonoa kysyä, että mitä mun pitää tehdä, missä voin auttaa ja mitä normaaliin työnkuvaan kuuluu? Onko tässä jokin käänteislogiikka, mitä en ymmärtänyt?

Päätin kolmannen Aussiviikon maanantaina, että jatkan matkaani. Siitä kaikesta työmäärästä huolimatta, mitä joka päivä laitoin työnhakuun en saanut muuta kuin tuon yhden homman. Ostin lentoliput Brisbaneen keskiyöllä ja rinkan valmiiksi aamua varten. Olin helpottunut tuosta päätöksestä. Sydney on kaikista kallein paikka olla ja elää ihan turistinakin, saatika että olla työttömänä siellä. Sydneyssä kilpailu on muutenkin todella kovaa kaikilla elämän aloilla ei pelkästään työn puolella. Sydneyssä fitness buumi oltiin viety aivan uusiin ulottuvuuksiin, mikä näkyi esimerkiksi kuntosalien hurjalla määrällä sekä mainoksissa. Sosiaaliset ympyrät ovat todella todella sulkeutuneita ja vaikeita päästä sisälle. Tuntui myös, että Sydneyssä ei oikeastaan itse ausseja ollut ollenkaan; 90% ihmisistä on brittejä, toisena tulivat ranskalaiset ja kolmantena Etelä-Amerikasta tulevat. Pääsin lentokentälle ja kuulin kaksi tekstiviestin äänimerkkiä. Kahdesta kahvilasta, jonne olin vienyt cv:t, tuli trial kutsut. Tietysti. Nyt se oli vaan liian myöhäistä. Täällä Ausseissa, kun ei voi vaan odottaa paria viikkoa työn saamista backpackerina. Viikkokustannukset hostellissa asuessa on noin 300e plus muu eläminen siihen päälle