maanantai 19. kesäkuuta 2017

Brissy - Stanthorpe - Brissy (eestaas eestaas mä matkaani teen)

Brisbanen lentokenttä näytti täysin samalta kuin kaksi vuotta sitten, kun sinne ensimmäisen kerran saavuin. Daniel (brissyläinen kaverini) tuli hakemaan mut lentokentältä. Daniel on automekaanikko, rassailee ja rakentaa omaa autoaan vielä töiden päälle. En ensin oikein tajunnut, kun sanoi, että saan nukkua baarissa. Kuulostaahan sen hieman hullunkuriselta. Se on erilinen autotallin yhteyteen tehty rakennus, jonne on veneen puolikkaasta rakennettu baaritiski ja hyllyt. Bilispöytäkin löytyy tottakai! Siellä mä nukuin ensimmäisen yöni kuunnellen akvaariosta lähtevää veden lorinaa. Korvatulpat oli onneksi matkassa! Ponkasin heti aamulla aikasin pystyyn ja suuntasin kirjastoon nörtteilemään (=kahlaamaan työilmoituksia läpi ja kirjoittamaan hakemuksia). Sain Danielin onneksi lainaksi sen oman matkakortin, että pääsin keskusasemalta ostamaan itselleni oman. Vietin kirjastossa seuraavat kolme päivää aika tiivisti aamusta iltaan etsien töitä. Kirjaimellisesti. Nousin vain vessaan. Eväätkin olin varannut jo valmiiksi. Ahkera työ kannatti, koska sain työtarjouksia, Melbournesta tosin ja pari vapaaehtoistyöpaikkaa Länsi-Australiasta. Haastattelut olisivat tietysti olleet paikan päällä. Ongelmana vain oli se, että en tiennyt halusinko jäädä Brissyyn vai jatkaa matkaa muualle, joten kieltäydyin mahdollisuudesta noihin hommiin ja ryhdyin etsimään farmeja, missä saisin tehtyä visapäivät toisen vuoden viisumia varten. Taaas ilman päätöstä siitä halusinko edes saada toisen vuoden viisumia. Ajattelin antaa mahdollisuuden sille ja sainkin paikan seuraavaksi viikoksi Stanthorpesta farmihommia tekemään. Käytiin Danielin ja Darrenin kanssa illastamassa lauantaina West Endissä yhdessä korealaisessa (en kuolemaksenikaan muista nimeä). Huomaa kyllä, että kyllä ne aussitkin juo ja osaa juoda ihan yhtä humalanhakuisesti kuin suomalaiset. Pullo viiniä meni helposti alas pelkän ruuan kanssa! Tämä oli taas näitä poikien legendraasia eimemennäkuinyksille-iltoja. Kotiin pääsivät aamuyöstä jossain vaiheessa.

Mulla soi kello 6 herätyskello sunnuntai-aamuna. Pikapakkasin ja lähdin bussiasemalle. Paljon en maisemia nähnyt kun nukuin aika kiitettävästi koko menomatkan. Bussikuskikaan ei ollut sillä parhaimmalla päällä, joten ajattelin, että parempi vain ummistaa silmät. Siinä muutaman muun backpackerin kanssa ooteltiin hetki, kun ooteltiin bussia ja kävi ilmi, että meitä oli kaksi suomalaista menossa samaan paikkaan. Working hostelli johon olin menossa oli saanut aika huonot arvostelut netissa ja ajattelin, että noh, kyllä siellä kestää olla. Karu totuus selvisi aika nopeasti, kun meidät jätettiin tien laitaan. Paikanpitäjämies laittoi meidät täyttämään listan erilaisia papereita, myös allekirjoittamaan erityisen tiukan sääntöpaperin, missä oli mukana sakot tietysti asioista. Nyt en niitä jälkeenpäin enää muista. Toisaalta ymmärrän, kun hostellissa asuu 80 ihmistä ympäri maailman ja jollain keinolla pitää saada pidettyä paikka ehjänä.

Hostellissa jokaisella oli keittiö / olohuoneessa oma kaappi, missä pidettiin ruokailuvälineet ja kuivaruuat. Ja se yksi ainoa kaasuliesi tälle määrälle ihmisiä! Huoneet oli suhteellisen pieniä kuudelle hengelle. Se kun on maksimimäärä täällä lain mukaan, mitä yhteen huoneeseen saat tällaisiss asumuksissa majoittaa. Sisäilma oli yhdistelmä kosteaa ilmanalaa, hikeä ja homeisuutta. Lattia natisi aina astuessa ja tärinän pystyi tuntemaan omasta sängystä joka kerta, kun joku huonekavereista talsi tietyssä kohtaa huonetta (=sopivasti mun sängyn vieressä tietty).Terassi oli täynnä pelkkiä mutaisia ja likaisia kenkiä. Hostellissa oli jostain syystä erityisen paljon ranskalaisia. Eksyneet kaupungeista jopa Australian maaseudulle! Pariskuntia oli myös suuhteessa monta. Tuli pari suomalaistakin vastaan! Ihan sama minne päin maailmaa menee, aina pari suomalaista löytää toinen toisensa luo. :D Koska oli sunnuntai, ei siinä tuppukylässä ollut auki mikään muu ruokakauppa kuin IGA. Se kaikista kallein tietysti. IGA:n parkkipaikka taisi olla se kylän menomesta tuona sunnuntaina; oli prätkää, autoa, pyörää, kävelijää...Einin kanssa käytiin illalla kattomassa töihinlähtöaika jääkaapin oveen laitettavasta lapusta. 5.45 Snowman. Einiin siis törmäsin bussissa matkalla Stanthorpeen.

Hieman hermostuneena kapusin yläpunkkaan nukkumaan tuona ensimmäisenä iltana. Uni ei oikein maittanut, kun oli vieras paikka, vieraat ihmiset ja kauhea puheensorina terassilla. Ja olin tietysti ainoa meidän huoneessa, jonka piti herätä keskellä yötä, niin eihän siellä meidän huoneessakaan hiljasta ollut vasta kuin lähempänä puolta yötä. Kello soi mulla 4.45, kun muut saivat jatkaa uniaan aina seitsemään asti. Minibussi lähti tasan 5.45 kohta omenafarmia. Saavuttiin porukalla paikalle ja farmani Dom vain huusi, että täyttäkää paperit ja allekirjoittakaa ne. Ei esittelyjä, ei huomenia, ei edes katsekontaktia. Ainoaksi ohjeeksi antoi, että käsitelkää omenia kuin kananmunia. Just. Omenankeräysreppu kaulaan ja rivistöjen väliin harjoittelemaan keruuta. Hiki virtasi, vaikka kello oli vasta puoli seitsemän. Apuna käytettiin tikkaita, joissa oli tukipiikki. Tikkaat olivat jäänteet jostain muinaisajalta. Sen verran köykäset ja painavat ne oli. Täytettiin niitä binilaatikoita Einin ja Meganin kanssa. Megan oli muuten kotoisin Englannnista. Ihan huippuihana tyyppi! Omenabinilaatikko vetää sellaisen 350-400 kg omenoita eli siinä sai muutaman ompun kerätä. Yhdestä laatikosta maksettiin vain 40 dollaria (noin 27€). Nypittiin koko porukalla ne muutamat hassut puut ennen kuin meidät siirrettiin varsinaisiin pitkiin rivistöihin. Odoteltiin ja odoteltiin. Kärsivällisyys oli aika koetuksella, kun koko porukka vain odotti eikä kukaan tiennyt farmarista mitään ja aika kului odotteluun sen sijaan, että oltaisiin se aika voitu käyttää siihen keräämiseen. Aloittelijoina saatiin ns. huono rivistö (4-5 metriset puut hyvin vähällä omenamäärällä), jolla farmari vähän testaa, että onko porukasta siihen hommaan. Megan pääsi opettelemaan ajamaan traktoriakin, koska yhden meistä piti aina viedä omenabinit tietylle alueelle ja hakea uudet tilalle. Kuuma kostea ilma yhdessä suoran auringon paisteen kanssa sai hien virtaamaan eikä aamun muuttuminen keskipäiväksi helpottanut asiaa. Me kaikki kolme luultiin, että meillä olisi ollut mahdollisuus vesipullojen täyttöön tai edes bajamajaan farmilla. Luultiin väärin. Onneksi meillä oli yhdessä sen verran vettä, että selvittiin yhdeksän tunnin päivästä juuri ja juuri. Ei sitä paljoa jaksanut loppupäivän aikana tehdä. Suihku ja ruoan teko seuraavaksi päiväksi. Kiitos ja moi! Jokaikinen lihas särki, kun kävin nukkumaan, mutta en sitä yhtään ihmettele. Sen verran tuli jalkatreeniä tehtyä tikapuita kävellessä edestakas ja omenoita poimien mitä ihmeellisimmissä asioissa.

Toisena päivänä sitlä farmilta loppu kerättävät omenat kesken. Pidempään farmilla olleet lähetettiin toiselle farmille ja me muut saatiin odottaa kyytiä kolme tuntia hostellille siitäkin huolimatta, että soitettiin hostellin äijälle ja kerrottiin tilanne. Oli kaikilla aika hermo kireellä siinä vaiheessa. Nettiä kun meillä hostellissa ei ollut, lähdin käppäilemään kirjastolle ilmasen wifin perässä tuon fiaskon jälkeen. Kauaa en sielläkään ehtinyt keikkua, kun sulki ovensa viideltä. Kuinka pienet asiat voikaan merkata niin paljon! Kolmantena päivänä mentiin eri farmille, missä puut oli pienempiä sekä täynnä omenoita. Saatiin kerättyä kaksi laatikkoa enempi kuin ensimmäisenä päivänä eli 8. Ei siinä silti tiennannut. Aamut oli superkylmiä ja iltapäivällä sitten olitiinkin t-paita päällä ja PIENEN likakerroksen peittämiä ( = hikeä, aurinkorasvaa, vettä, omenoiden oksien irtosälää, omenoiden aurinkorasvaa). Hinta biniltä piti olla alunperin 45 dollaria eikä 40 dollaria. Farmari tietysti nosti kädet pystyyn ja sanoi, että ”Eieiei, koska kyseessä on tavalliset omenat (Royal Galat) hinta on 40 dollaria biniltä.” Tultiin takaisin hostellille ja kävin kysymässä hostellinpitäjävaimolta, että miksi meille on ilmoitettu eri hinta kirjeessä, jonka he ovat meille kaikille lähettäneet, kuin mitä farmari sanoo. Siitähän se nainen metelin nosti pystyyn. Kuuntelin suoraa huutoa ja syytöksiä kymmenen minuuttia. Totesin vain, että en keskustele, ennen kuin äänen volyymi on taas normaali. En jaksanut alkaa vänkäämistä vaan ilmoitin, että lähden perjantaina pois palkkakuitin saanin jälkeen. Oikea syy tässä kaiken taustalla on se, että farmarit joutuvat pakosta tekemään tämän kyseisen hostellin pitäjien kanssa töitä, vaikkeivat tulekaan keskenään kukaan toimeen, koska muuten farmeilla ei olisi työntekijöitä ja he tietävät, että tästä puljusta niitä työntekijöitä saa sinne farmille binipalkalla. Mulla isompi syy oli mun huonekavereissa. Ihan kuin olisin ollut lastentarhassa. Ei minkäänlaista kunnioitusta toisten tavaroita kohtaan tai sitä henk koht tilaa kohtaan, mitä sängyksi kutsutaan. Lisäksi sain JOKA IKINEN yö herättää alapunkalla nukkuvan ranun monta kertaa yössä, koska se korsasi aivan sairaan lujaa. Sain siis kavuta joka kerta sängystä ihan alas asti herättämään, koska sänkyjen välillä oli niin paljon pituutta välissä, etten yltänyt koskemaan ja tönäsemään ranua. Niillä ihmisillä ei myöskään ollut minkäänlaista ymmärrystä siitä, että mä tarvitsen nukkumarauhan aikasemmin kuin ne. Mä kummiskin olin todella hiljaa vastaavasti aamuyöstä, kun he nukkuivat. Nukuin kolmen yön aikana yhteensä kahdeksan tuntia. Oli hermot kireellä eikä itku ollut kaukana ja silti piti jaksaa poimia omenoita yhdeksän tuntia helteessä hikoillen.

MUTTA ONNEKSI seuraavana päivänä meillä ei ollut töitä sateen vuoksi. Eihän sille säälle kukaan mitään voi, mutta olin salaa iloinen tästä. Sain nukkua jopa kahdeksaan asti ilman häiriöitä, koska ranu nukkui jossain muualla. Mitä luksusta! Ja tiesin, että kohta pääsisin takaisin Brisbaneen. Lähdettiin Einin kanssa dataamaan kirjastoon ja juteltiin siinä niitä näitä, kunnes kuulin jonkun sanovan suomeksi, että: ”Kivat villasukat sulla!” Pieni hetki meni ymmärtää, että kuulin suomea jonkun muun kuin Einin suusta siinä tilanteessa. Suomalainen äijähän se siellä oli! Asu siinä lähistöllä. Kerrottiin sille meidän tilanne ja sanoi, että hänen poikansa tekevät aina välillä yhdellä farmilla töitä, että hän kysäisee sieltä, josko töitä löytyisi. Löytyihän niitä! Kyseessä oli mansikka farmi, joten en ollut varma, oliko se yhtään sen parempi vaihtoehto oikeasti, mutta tuona hetkenä se tuntui taivaalta! Pikapakattiin rinkat 20 minuutissa Einin kanssa ja muutettiin perheen taloon asumaan. Sain taas koirakuumeilla, kun niillä oli koira. Pentu vielä! Leikin ja hyörin ja pyörin sen koiran kanssa loppuillan. Jotain kovin suomalaista sieltä keittiön hyllyjenkin välistä löytyi, kun istuttiin alas; näkkileipää ja Turun sinappia! Kuinka ihanalta tuntui, kun näkkileivän päälle sai levittää voita ja viipaloida juustoa! Se rouskunta! Rouskuva ruoka on asia, jota tulee kaivattua. Jänniä asioita sitä voikin kaivata. :D

Kello soi aamuviideltä. Kuudelta piti olla farmilla. Oli aivan JÄÄTÄVÄN KYLMÄ. Mittari näytti +5C. Ei yksi kevyt fleece meinannut riittää. Poimittiin muuten niitä mansikoita tosi jännillä hökötyksillä, ei niitä oikein muuten voi kuvata; niissä oli katto, kulki kolmella pyörällä, istutiin penkillä toisessa reunassa ja meitä ympäröi metallikehikkotaso. Niiihin tasoille kerättiin laatikoihin mansikoita. Kerättiin ekana päivänä noin 12 trayta eli 18 kg. Jokaisesta kilosta maksettiin 2,5 dollaria, mikä on paljon keskimääräistä enempi täällä ko. hommasta. Kinut siinä vieressä poimi 30 trayta helpostikin. Toki ne tekikin sen kiinalaisella työtavalla ja me kaksi tunnollista suomalaista poimittiin järjestyksessä ja just sieltä, mistä oltiin pyydetty. Väärin. Se kostautu. Olisi pitänyt vaan pomppia yli rivistöjen samalla tavalla kuin kinutkin teki. Kun päivää oli vielä jäljellä, lähdettiin kaupungin ainoaa työnvälitysfirmaan katsomaan josko siitä olisi ollut apua töiden saannissa. Mulla ei myöskään puhelin toiminut, joten yritin käydä sitä korjauttamassa. Puhelimessa ei ollut vikaa eikä sim-kortissa. Totesivat, että Eurooppa standardisoitu puhelin ja aussilainen sim-kortti eivät halua maaseudulla aina toimia yksiin. Jaahas. Kiva. Siellä sit pööpöilin keskellä ei mitään yrittäen saada edes yhden palkin kuuluvuutta omalla puhelimella. Välillä onnistui ja välillä ei. Sain tosi monta soittoa noina päivinä, mutten päässyt ikinä soittamaan takaisin, kun en saanut edes kuuluvuutta itse kylän keskustassa. Uskon, että menetin monta työmahdollisuutta siinä. Minkäs teet. Tekstarit tuli kuitenkin läpi. Oli lauantai ja kello soi taas viideltä. Oli tosi vaikeaa nousta, kun en sitten ole aamuihminen en sitten yhteen. Mulla oli koko yön ollut kylmä ja kuuma, joten nukuin tosi levottomasti. Käytiin muutama hassu tunti tekemässä töitä. Paljoa ei voinut tehdä, kun oli ollut niin sateista. Rankkasateet johtuivat siitä sykloonista, joka onneksi väistettiin 45 minuutin automatkan verran. Saatiin kolmesta tunnista ihan minimituntipalkkaa, kun kerättiin huonot ”roska”mansikat pois. Söin siinä samalla kerätessä varmaan puoli kiloa. Hyviä olivat., vaikka olivatkin saanee osumaa. Ne oli ”roska” mansikoita, koska sade oli ne turmellut ja olivat sen vuoksi klommoilla, joten niitä ei myyntiin voinut enää laittaa. Nää ”roska” mansikat kerättiin ruuaksi sioille. Miettikääs nyt hetki. Farmi maksaa meille tuntipalkkaa siitä, että kerätään mansikoita sikojen ruuaksi. On kyllä maailman oudoin työtehtävä, mitä mulle on sattunut kohdalle. Tein tuona viikonloppuna sen päätöksen, että lähden takas Brisbaneen maanantai aamuna, koska en koko viikosta ollut kerryttänyt yhtä ainoata farmipäivää ja töiden haku oli myös erittäin hankalaa ilman toimivaa nettiä.


Olin tyytyväinen, että lähdin. Monestakin syystä, mutta en niitä nyt erittele. Brissyssä paistoi aurinko, oli lämmin ja tiesin, että mulla oli kiva ilta luvassa. Hyttysiä en tosin ollut kaivannut. :D Tapasin muita suomalaisia; käytiin korealaisessa syömässä; grillatiin lihaa, syötiin erilaisia vihanneksia sekä tilattiin myös eräänlainen hotpot. Hyvin tultiin kaikki kuus ihmistä täyteen siitä sapuskasta eikä kustantanut kuin 20 dollaria per nassu. Mira halusi saada jälkkäriksi frozen yogurttia ja kun siinä alakerrassa sellainen paikka oli, meni se meillä vähän överiksi. Ostetiin jokainen yli kymmennellä dollarilla sitä. Makuja oli monia: mangoa, vesimelonia, mustikkaa, passionhedelmää, oreota, tavallista. Sitten oli vielä ne karkkilaarit, missä oli hedelmää, suklaata, keksiä, muroa, karkkia ja kastikkeita. Tulipahan viikon kalorit syötyä yhdessä illassa ja huippukiva ilta oli! Loput arkipäivät olinkin sitten nenä tiiviisti kiinni koneella noin 8-10h päivässä etsien töitä ja hakemuksia lähettäen lähikirjastossa. Sain yhden haastattelukutsun. Mutta Melbourneen. Äääh...! Itse töiden haku käy ihan kunnon työstä; aivot käyvät välillä ylikierroksilla, kun saa jatkuvasti käyttää sitä omaa sisäistä sanakirjaa vaihtaessa sanoja suomesta englanniksi. Iltaisin olinkin aika nopeasti nukkumassa näiden päivien jälkeen. Nukahdin aina ennen kuin ehdin katsoa edes puolen tunnin kestävän sarjan pätkän. Lähdettiin lauantaina Danielin, Jodien ja Tiian kanssa Noosaan päiväretkelle. Pääsin surffamaan ja testaamaan omaa tasapainoa. Vesi oli vaan kylymää! Hrrrr..! Joka kerta tulin yhtä mallikkaasti alas laudalta. Siitä olisi saanut hauskan kuvasarjan muuten. Pitää vaan mennä uudestaan aaltoja vasten, odottaa, pikakahlata, pompata pystyyn ja yrittää pysyä laudan päällä mahdollisimman pitkään. Hihittelin ja nauroin, vaikka nielasinkin muutaman kerran merivettä ja silmiä kirveli. Surffauksen opettelu on yksi niistä asioita, jotka aijon opetella Australiassa ollessani. Se ón MUST. Päivä oli sinänsä ausseille hyvin perinteinen tapa viettää viikonloppua; surffilaudat auton katon päälle ja autolla lähimmälle rannalle, missä voi surffata ja ottaa tänia pintaan. Koko kaupunki häviää lähirannoille viikonloppuisin. Lähdettiin sillon illalla vielä Suomi-porukalla viettämään Tiian synttäreitä. Tavattiin yksi rändöm brissyläinen Wilson Lookoutilla (upeat näkymät kaupunkiin, vink vink!) ja sitten se häipyi jossain vaiheessa iltaa eikä olla nähty sen koommin. Saattoi ehkä vähän pelästyä meitä noin kymmentä suomalaista. :D Mä menin yhden Viivin luo nukkumaan illan päätteeksi, koska en päässyt enää ”kotiin” yhden jälkeen yöllä. Brisbanessa julkinen liikenne kun loppuu kokonaan viikonloppuisinkin noin puolilta öin tai vähän sen jälkeen. Jatkettiin Tiian synttäreitä vielä pienemällä porukalla Sout Bankissa Couch-jälkkäriruokaravintolassa. Makea-kiintiö tuli aika nopeasti täyteen, kun söin sellaisen annoksen, missä oli suklaa brownieta pohjalla, päällä kolme palloa vaniljajäätelöä, suklaakastiketta, kermavaahtoa ja vohvelia. Saatiin vähän aikaan siinä istua paikoillaan vaan, ettei olisi kaikilla tullut ylös. Oli niin makeaa ja alettiin voimaan pahoin siitä sokerimäärästä. Miksi muuten Suomessa ei ole yhtään ravintolaa, jossa tarjoillaan vain jälkiruokia?! :O


sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Säätöä Singaporessa ja työnhakua Australiassa

Mun 24h transit aika Singaporessa lentojen välillä alkoi sillä, että kävin muiden väliin nukkumaan keskellä yötä kuunnellen poraamista. Sain yllättävän nukuttua ottaen huomioon, että olin aivan jäässä. Kiroan ilmastoinnit. Aamupalaksi pannareita naamaan ja kohti Timon kämppää. Timo lähti töihin ja mä jäin pyykkäämään, katsomaan tavaroita läpi ja pakkaamaan. Saatoin mä nauttia muutaman minuutin pidemmän kuuman suihkunkin siellä ennen kaupungille lähtöä. Mun piti ehtiä heittää paketti postiin, mutta sopivasti unohdin matkakortin kämpille, minkä huomasin vasta, kun olin ottanut ilmaisbussin lähimmälle juna-asemalle. Eikun takas. Arvatkaa vaan, että kirosin ääneen. Postissa oli tietysti jotain teknisiä ongelmia siinä ainoassa postissa, mikä oli tuona päivänä vähän pidempään auki, joten kuljin 5kg paketti mukana ympäri kaupunkia, kun hoidin muita asioita. Kävin Mustafa Centeriin palauttamassa sieltä viime kerralla ostetun usb-jakorasian, joka ei toiminut. Se sain vain mun tietokoneen täysin sekaisin. Ei se palautus onnistunutkaan ihan näppärästi. Sain kolmelle ihmiselle selittää, että ko. vekotin ei toimi enkä halua uutta tillalle, koska mulla ei ole sitä mahdollista palauttaa, jos se onkin rikki, koska en asu Singaporessa. Sain kävellä puol centeriä yhden henksuäijän perässä jonkun esimiehen luo, että saatiin lappu ja allekirjotus, jotta sain rahat ulos. Pikkuhiljaa alko mennä hermo, kun oli fiiilis, että mikään ei tuntunut onnistuvan tuona päivänä. Juoksin sieltä yhteen ostariin ostamaan evästä, vaihtamaan rahaa sekä ostamaan mun ensimmäiset Berkinstockit. Ja taas. Sato kaatamalla. Ei todellakaan ollut mun päivä ei.

Kone Singaporesta Sydneyn oli suhteellisen täynnä. Ihmekkös, kun halvalla pääsi. Mä onnistuin saamaan itselleni oman rivin. Arvatkaa vaan pakkasinko sen viimeisen ja ainoan kerran fleecepeiton rinkkaan ja ruumaan. Nyt olisin sitä kipeästi tarvinnut! Tigerair kehtasi pyytää 15 Singaporen dollaria fleecepeitto vuokrasta! Vedin siinä kaikki mahdolliset vaatteet päälle, mitä oli käsimatkatavaroihin pakannut. Näytin varmaan ihan linnunpelättimeltä, kun oli niin monta erilaista kerrosta paitoja päällä. Vilu oli jaloissa aika kova loppulennosta, vaikka pitkät housut ja villasukat päällä olikin. Ei ollut kiva juttu se. Astuin ulos terminaalista. Hyiiiiiiiiiii! Kylmä tuuli iski vasten kasvoja. Niin, että tervetuloa Sydneyn vasten syksyä! Lentokentältä tulee suora juna keskustaan, joka kustantaa 16 AUD:ta (12€). Enkä sitä todellakaan ollut valmis maksamaan, koska kenttä on niin lähellä keskustaa. Kentältä menee myös paikallisbussi 410 muutaman juna-aseman ohi. Hyppäsin bussiin ilman matkakorttia. Yritin kyllä käteisellä maksaa, muttei onnistunut ja kuski päästi ilmatteeksi tämän matkan. Hyppäsin pois Rockdalen juna-aseman kohdalla, Banksian asema olisi ollut lähempänä. Ostin siitä paikalllisen matkakortin, Opalin, ja hyppäsin junaan. Maksoin matkasta alle neljä dollaria lopulta kentältä keskustaan. Score! Pikasuihku ja sapuska Wake Up- hostellilla ja kävelin suoraan lähimpään Commonwealthin pankkiin luomaan itselleni pankkitiliä ja siitä paikallisen puhelinnumeron Telstran liikkeeseen. Muuta en ehtinyt/ jaksanut melkein kahden vuorokauden valvomisen jälkeen tehdä.

Olin Wake Up- hostellissa ytimessä neljä päivää. Wake Up on ihan rautatieaseman vieressä ja erittäin siisti respasta aina vessoihin asti. Vähän kuin hotelli, mutta joka majoittaa ihmisiä myös dormeihin. Kun aivan ytimessä onpi, on päivähinnat myös korkeat: Dormihuoneesta sänky irtoaa halvimmillaan 40 dollarilla ja kalleimmat huoneet ovat privahuoneita king size vuoteilla, joista saa pulittaa jopa 200 dollaria yöltä! Miinuspuolena pitää sanoa portaiden puute (vain hätäuloskäyntiä varten), koska välillä hissejä sai odottaa jopa 10 minuuttia sekä alakerrassa sijaitseva baari, jonka bassot kuuluivat selvästi vielä neljänteenkin kerrokseen asti! Muuten kaikki oli kyllä ihan hotellitasoa!

Ehdin Aasiassa tottua, että peti löyty vain sisään kävelemällä ja kyselemällä, mutta täällä se ei ihan onnistunutkaan niin. Sain vaihtaa hostellia viikonlopuksia ja vielä Sydneyn halvimpaan hostellimotelliin Captain Cookiin. Voi luoja mikä räkälä! Motelli on sama USA:ssa ja Ausseissa; Vanha rakennus, joka olisi pitänyt vetää maan tasalle aikoja sitten ja rakentaa uudestaan; likaiset koko lattiamatot, jotka eivät olleet nähneet imuria varmaan moneen vuoteen tai ainakaan hyyyyvin pitkään aikaan; ikkuna rikki siinä ainoassa kerroksessa olevassa vessassa, keittiö pommin jäljiltä ja samoin ”olohuone”, jääkaapit vuosi vedet ulos, sänkyjen patjat olivat notkolla ja tyynyyn en edes koskenut sen ollessa täynnä homepilkkuja. Fiilis oli siellä sama kuin olisi ollut lastentarhassa! Niin lapsellisesti ja epäkunnioittavasti muut siellä käyttäytyivät kännipäissään viikonlopun aikana. Respan/ baarin henkilökuntaan kiinnosti erittäin vähän kuka siellä ravasi ja kuka oli asukkaana. Onneksi pääsin sunnuntaina takas Wake Up:iin! Paljon olen hostelleissa reissatessani ollut, mutta toi oli yksi karmeimmista!

On muuten pirun hidasta hommaa tehdä job huntingia, kun täällä työpaikkoja voi etsiä monelta eri sivustolta tai kävellä vaan paikkoihin ja jättää cv:n. Lisähaastetta hommaan tuo tietysti englanninkieli sekä töiden laaja tarjonta, kun hakualueena on koko Australia. Ahdistuin ja turhauduin, kun en tiennyt mistä aloittaa sen paljoudun keskellä, joten päätin tavata mun kaverin Willin kahden vuoden tauon jälkeen muutama päivä mun saavuttua Ausseihin. Hiottiin mun cv ja hakemus kuntoon siinä kahvittelun ääressä. Niiiiiiiiin paljon nopeampaa, kun on joku natiivipuhuja kääntämässä ja tarkistamassa! Saatiin niistä tosi hyvät. Tiesittekö muuten, että pelkästään jo tehdä-verbille on englannin kielessä ”vain” 25 eri käännöstä riippuen lauseyhteydestä? Eipähän tarvinnut niin paljoa arpoa sanojen kanssa,kun mun tarvitsi vain selittää Willille, mitä halusin sanoa ja mitä oon tehnyt, ja Will sitten käänsi mun lauseet fiksuimpaan mahdolliseen muotoon. Käytin työnhakuun kuudesta kahdesta tuntia päivässä, joten panostin siihen tosissani. Työpaikkojen nettisivujen tutkimiseen menee yllättävän paljon aikaa! Kävin yhtenä aamupäivänä viemässä mun cv:itä muutamiin kahviloihin, koska täällä se on paras tapa, jos haluaa tehdä töitä hotelli- ja ravintola-alalla. Osasta paikoista sain suoraan vastauksen, että ei kiitos syystä tai toisesta ja osaan mun cv otettiin mielellään vastaan, vaikka sanottiinkin, että nyt ei ole mitään töitä tarjolla. Se on täällä hyvin yleinen toimintatapa.

Tein mä onneksi paljon muutakin ensimmäisenä viikkona, vaikka työnhakuun upposikin ihan kiitettävästi aikaa. Kävin turreilemassa (kiitos Tiialle tästä sanasta!) Oopperatalolla ja Bridgellä. Ihmettelemässä muiden turistien kanssa niiden upeutta. Koska muutaman lisäkilon sain Aasiassa yksipuolisen ruokavalion vuoksi, kävelin paljon ja joka paikkaan Sydneyssä. Parhaimmillaan kävelin noin 12 km päivässä, keskimäärin kuutisen kilsaa. Toinen syy kävelylle oli se, etten yksinkertaisesti halunut maksaa muutamasta junapysäkistä kolmea neljää euroa per kerta. Käytin sen rahan yhteen uintikertaan uimahallissa ja niihin pariin jäätelöpalloon sekä kalliiseen juustoon kaupassa. Kun Sydneyssä kukoistaa fitness-buumi ,on siellä myös paljon tarjolla ilmaisia kokeilukertoja punttiksille. Ne pitää vain osata etsiä ja löytää. Kävin testaamassa yhden Fitness Firstin Premium kuntosaleista ja kun olisinkin vain tiennyt, että siellä on sauna! Täällä kun on unisex saunat ja pyyhe päällä ei saanut mennä, niin jäi mulla sauna sitten välistä uikkareiden ollessa hostellilla. Byääää! Oli muuten tosi hyvä punttis ja voin lämpimästi suositella!

Tapasin viikonloppuna muita suomityttöjä muutaman drinkin merkeissä sekä sunnuntaina suuntasin Blue Mountaisille yhden hostellikaverin kanssa. Sydneyssä julkinen liikenne maksaa sunnuntaisin vain 2,50 dollaria ja kulkuvälineitä saa siis käyttää rajattomasti. Normaalisti piljetti kustantaisi 12 dollaria suunta, koska Blue Mountais on 2h junamatkan päässä, joten tuli taas säästettyä rahaa. Noustiin sunnuntaina viiden jälkeen aamulla ylös, että ehdittiin ensimmäiseen junaan. Trekattiin kaverin kanssa kolme tuntia yhteensä. Mitkä maisemat! Mikä luonto ja sen vihreys! Mikä soijan määrä! Mikä nälkä! Mahdollisuuksia trekkaamiseen Blue Mountainseilla on tunnista monen päivän retkiin, jos mieli tekee! Varusteet kannattaa kuitenkin olla ensin kunnossa! Kaupungista löytyy majoitusmahdollisuuksia, retkikauppoja, ruokakauppoja, ravintoloita ja muuta aktiviteettia, joten kannattaa varata ainakin pari päivää, kun sinne lähtee. Nyt en voinut kuin puolikkaan päivän siellä viettää, mutta palaan ehdottomasti takaisin, kun suuntaan Sydneyn huudeille uudemman kerran.

Seuraava viikko meni kirjaimellisesti töiden hakemisessa. Olin koneen ääressä päivittäin noin 6-10h. Poistuin vain pikaisesti vessaan tai syömään jotakin. Kävin myös viemässä mun cv:itä muutamaan pieneen kahvilaan Surry Hillsistä. Yhdestä sain muutaman päivän päähän trialin. Trial-vuoro on täällä tosi yleinen. Sillä testataan molemmin puolin yhteensopivuutta. Olin puoliksi märkä aamulla, kun pääsin kahvilalle sinä trial päivänä. Kiitos rankkasateen. Vedin essun päälle ja ryhdyin hommiin. Olin ihan intopinkeejä ja luulin trialin menneen hyvin, koska seuraavana päivänä menin niiden omistaman motellin puolelle tekee siivoushommia. Hyvä, etten oksentanut, kun näin huoneet. Kuvitelkaa sellainen perus moottoritien varrella oleva erittäin vanha kulahtanut hotelli kaikkine pahoine juttuineen. Noh. Aattelin, että yritetään nyt kuitenkin, että ei se niin paha nyt voinut olla. Oli se; hyvä jos verhotangot pysyivät paikoillaan, verhojen puhtaudesta ollut tietoakaan tai petivaatteiden, kokolattiamatot ja seinät olivat täynnä tahroja sekä välineet, joilla näitä huoneita yritettiin ”siivota” olivat täysin alkeelliset. Niin ja paikan omistaja vielä sano ennen työvuoron alkua, että pitää olla varovainen ja katsoa minne koskee. Kuulema löytyy paljon käytettyjä huumeneuloja, oksennusta, virtsaa, huumeita. Asiakkaitakin sai kuulema varoa motellin puolella, kun ei tiedetty, että missä aineissa ne oli. Jep. Hikoilin neljä tuntia kahden muun kanssa tehden duunit niin hyvin kun pystyin. I was done with that, kun pääsin lähtemään. Seuraavana päivänä tuli tekstari, etteivät ottaneet mua töihin. Nähtävästi oli väärin kysellä työnkuvasta, olla kiinnostunut työhtehtävistä ja palvella asiakkaita kahvilassa ja motellin puolella. Olin kuulema olltut liian puhelias. Nyt se naurattaa tietysti, mutta hyvä niin, etten sitä paikkaa saanut ihan tuon motellin puolen vuoksi. Missä vaiheessa on ollut huonoa kysyä, että mitä mun pitää tehdä, missä voin auttaa ja mitä normaaliin työnkuvaan kuuluu? Onko tässä jokin käänteislogiikka, mitä en ymmärtänyt?

Päätin kolmannen Aussiviikon maanantaina, että jatkan matkaani. Siitä kaikesta työmäärästä huolimatta, mitä joka päivä laitoin työnhakuun en saanut muuta kuin tuon yhden homman. Ostin lentoliput Brisbaneen keskiyöllä ja rinkan valmiiksi aamua varten. Olin helpottunut tuosta päätöksestä. Sydney on kaikista kallein paikka olla ja elää ihan turistinakin, saatika että olla työttömänä siellä. Sydneyssä kilpailu on muutenkin todella kovaa kaikilla elämän aloilla ei pelkästään työn puolella. Sydneyssä fitness buumi oltiin viety aivan uusiin ulottuvuuksiin, mikä näkyi esimerkiksi kuntosalien hurjalla määrällä sekä mainoksissa. Sosiaaliset ympyrät ovat todella todella sulkeutuneita ja vaikeita päästä sisälle. Tuntui myös, että Sydneyssä ei oikeastaan itse ausseja ollut ollenkaan; 90% ihmisistä on brittejä, toisena tulivat ranskalaiset ja kolmantena Etelä-Amerikasta tulevat. Pääsin lentokentälle ja kuulin kaksi tekstiviestin äänimerkkiä. Kahdesta kahvilasta, jonne olin vienyt cv:t, tuli trial kutsut. Tietysti. Nyt se oli vaan liian myöhäistä. Täällä Ausseissa, kun ei voi vaan odottaa paria viikkoa työn saamista backpackerina. Viikkokustannukset hostellissa asuessa on noin 300e plus muu eläminen siihen päälle

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Filippiiniläisistä

Filippiiniläiset ovat yleisesti ottaen hyvin avuliasta ja ystävällistä kansaa. Toki poikkeuksia on niin kuin missä tahansa muussakin maassa. Filippiinot ovat auttamassa, vaikkei aina edes tarvitsisikaan tai asiasta ei olisi mitään käryä. Välillä ottanut päähän avun tyrkyttäminen, kun on tottunut minäitse-mentaliteettiin. Ja elä vaan erehdy kysymään filippiinolta oikeaa suuntaa. Siihen ei voi todellakaan luottaa. Mielummin neuvovat väärän suunnan kuin myöntävät etteivät tiedä. Kuinkakohan monta kertaa neuvoin tricyclen kuskeja google mapsin avulla oikeaan paikkaan. Luulisi, että sitä oman kylän huudit osaisi edes. Huomasin, että olen itse itseni paras gps:ssä.

Filippiineillä mennään naimisiin todella nuorina näin suomalaisen näkökulmasta katsottuna. 25 vuotiaana ollaan jo ”myöhässä aikataulusta”. Naimisiin meno otetaan tosissaan ja useimmat pysyvätkin liitossa loppuelämänsä, vaikka kihloihin ja naimisiin meno olisikin tapahtunut hyvin aikaisessa vaiheessa parisuhdetta. Useinmiten jo muutaman kuukauden jälkeen! Lapsimäärä vaihtelee, mutta tiukassa on Filippiineilläkin halu saada poika ja tyttö. Filippiineillä näkee myös jonkin verran transsukupuolisia ihmisiä (suhteessa enempi kuitenkin kuin monessa muussa Aasian maassa), mutta enimmäkseen he erottuvat massasta vasta viikonloppuriennoissa upeilla tanssitaidoillaan ja itsevarmalla tilanottamisellaan. Huge respect! Olin aika luukku auki paikallisessa discossa eräs perjantai, kun katsoin yhden tanssiliikkeitä! Siis w-a-u!!!

Byrokratia on Filippiineillä aivan ihmeellinen ilman mitään logiikkaa. En halua tietää, mitä kaikkea mahdollista lippusta ja lappusta sadasta eri virastosta vaaditaan, kun halutaan rakentaa talo tai perustaa oma firma, jos jo lauttalippujen eri osat joutuu jonottamaan viideltä eri lippuluukulta paikassa kuin paikassa! Yritin asiasta udella paikallisilta, miksi asia on näin, mutta totesivat vaan, että hallitus on kaikki nämä erilaiset feet määrännyt. Uskoako nyt. Toisaalta sitten, kun mennään esim. sukeltamaan, ollaan sukelluslupien tarkastamisen kanssa vähän niin ja näin. Se on enemmänkin muodon vuoksi suoritettava toimenpide kysyä kursseista ja luvista, kuin että joku niitä oikeasti tarkastaisi.

Kaikki backpackerit, joiden kanssa tuli Filippiinien hintatasosta juteltua, kertoivat yllättyneensä, kuinka kallis Filippiinit on suhteessa muihin Aasian maihin. Filippiinit on varmaan top 5 kalleimmassa, mitä tulee päiväkohtaisiin kuluihin, vaikkei Filippiinit nyt vielä kallis paikka olekaan. Kaikista kalleinta oli tuoreet vihannekset kaupassa sekä majoitus. Majoitus maksaa dormissa keskimäärin noin 9-10e yöltä halvimmillaan.
Kävin Tagbilaranissa kauppakeskuksessa enkä ollut uskoa silmiäni nähdessäni Prisman kokoisen hypermarketin laajoine valikoimineen! Ne muutamat ostarit, missä vierailin, olivat hyvin länsimaisia; löyty kirjakauppaa, food courtia, muutama vaatekauppa, apteekki, urheiluvälinekauppa ym. Mikä ostareissa vierailun teki erilaiseksi oli niiden turvajärjestelmä systeemi. Ovilla oli vähintään vartijat tarkistamassa keppien kanssa laukkuja ja joissakin oli jopa läpikäveltävät turvaportit niin kuin lentokentillä! Ja Filippiineilläkin RAKASTETAAN ilmastointia. Vähän liikaakin. Sisätiloissa saa vetää pipo silmillä ja pitkähihainen päällä, ettei jäädy oli kyseessä sitten ostari tai lautta.

Huomasin myös, että Filippiineillä oli siistimpää kuin Sri Lankalla ja Filippiineillä ainakin isoimmissa kaupungeissa ja kylissä on jonkinnäköinen kierrätyssysteemit olemassa ja ihmiset jopa kierrättävät! Se on sitten eri asia jatkolajitellaanko ja käsittelläänkö niitä roskia oikeasti ollenkaan vai viedäänkö ne lopulta samaan paikkaan ja / tai poltetaan. Yhtään kaatopaikan tapastakaan en meinaa nähnyt tai löytänyt, vaikka asiaa tutkin. Filippiineilläkin, ikävä kyllä, yleisin tapa hävittää roskat, on polttaminen, josta seuraa taas myrkyllisiä kaasuja, kun muovijätettä poltetaan liian alhaisessa lämpötilassa. Teiden varsilla oli varsin yleinen näky sellaiset pienet risukasan tapaiset kyhäelämät, jotka vain savusivat ja jotka pystyi haistamaan hyvinkin kaukaa. Samojen teiden varsilla, missä ihmiset asuvat, huristelevat autolla ja skoottereilla ohi ja jopa kuivattavat riisinsä ja chilinsä! Niin ja putket ovat aivan minimaalisen pienikokoiset läpi koko putkijärjestelmän ja vessassa käydessä ei ole mitään asiaa laittaa wc-paperia pyttyyn, jollei halua saada putkistoa välittömästi tukkoon.

Liikenteestä vielä lopuksi sen verran, että Filippiineillä mennessä kannattaa ehdottoman vakavasti harkita lentojen buukkamista etukäteen varsinkin suosituimmille saarille ja reiteille, jollei halua pulittaa jopa 200 euroa suuntaansa muutaman tunnin lennosta viikonkin varotusajalla. Mulla jäi sen vuoksi muutama saari näkemättä. Siellä on olemassa myös paljon lauttareittejä, mutta ne ovat usein hyyyyvin hitaita (jopa 24h) ja aikataulullisesti todella kehnoja, jos tarkotus on skipata pari saarta eikä vain liikkua seuraavalle saarelle. Parasta on suunnitella valmiiksi noin suurin piirtein reitti eikä mennä paikan päälle niin kuin mä tein ja sitten vasta päättää, minne menee. Varsinkin, jos aika ja kahiseva on rajallista. Skoottereita saa vuokrattua joka paikasta, kylästä ja vaikka paikallisten takapihalta! Onhan se yksi tienesti lisää. Skopon päivävuokrat liikkuvat 300-500 peson tuntumassa riippuen siitä, missä päin Filippiinejä huitelee. Pidemmäksi aikaa saa tietysti taas halvemmalla. Skootterit muuten kulkee parhaimmillaan 95km/h. Testasin meinaa. :D Kypärä on turisteilla pakollinen (ja kai paikallisillakin), vaikka sitä kukaan ei juuri noudatakaan. Löpö on halpaa eikä sitä saa kulumaan neljässä päivässä edes tankillista, jollei aja todella pitkiä matkoja.


Tagbilaran - Dumaguete – Siquijor.(maaliskuun eka viikko)

Kesti mennä nelisen tuntia Boholilta Siquijorille. Olin varannut majotuksen edellisenä yönä täysin silmät ummessa. En lopulta mennyt sinne, koska paikasta oli vain huonoja arvosteluja enkä ollut taaskaan lukenut etukäteen saaresta mitään. Jos olisin, olisin säästänyt kolmen yön majotusrahat. Pääsin satama-alueelta ulos, niin johan skopoäijiä tuli joka suunnasta! Odottelin, että muut lähtivät ja jäin sitten tinkaamaan skopojen hinnasta. Kannatti. Säästin 50 pesoa per päivä. Maksoin taas yksinäni saman hinnan, mitä pariskunnat maksoivat yhdessä skopovuokraa. Edessä oli siis majapaikan etsintä ja suuntasin San Juanin alueelle saaren lounaisosaan. Koska oli viikonloppu, oli kaikki halvat majoituspaikat täynnä. Löysin itselleni sängyn Sylvia's Placesta 300 pesolla. Huone itsessään oli iso ja siisti, mutta petivaatteisiin en koskenut, sen verran kulahtaneet olivat, että päätin nukkua omassa silkkipussissa tulevan yön. Vessan pytystä puuttui koko rengas-kansi yhdistelmä, joten turvauduin pusikkopissalle tuona päivänä myös. Koin sen hygieenisemmäksi. Kävin vain päivällä pikasuihkussa ja lähdin ajalemaan skopolla nyt kun kerrankin pääsi ajamaan! Ajoin takas Siquijorin kaupunkiin vaihtamaan rahaa pankkiin, ostin bakerysta törkeen hyvää banaanikakkua ja tietysti iskin vielä silmäni niihin valtaviin vaatekasoihin teiden varsilla. Löysin pari paitaa ja shortsit, vaikka ei mulla mitään tilaa tietysti missään rinkassa ollut. Päätin, että niiden oli mahduttava mukaan. Kävin myös etsimässä saaren kaikki sukellusfirmat. Niitä on muuten tasan kolme Siquijorin saarella. Sea Pearl Divers, Apo Divers ja joku kolmas (se oli rupusen oloinen, että edes nimi ei ole jäänyt mieleen). Se kolmas oli halvin ja ja Apo Divers kallein. Sea Pearlilla tunsin hyvät vibat eikä sukellukset olleet ylihinnoiteltuja. Löysin päivän pääteksi vielä paikallisen jätskikiskan”, kun iski kauhia jäätelönhimo, niin pakkohan paikka oli käydä testaamassa. Päädyin jakamaan sen ainoan pöydän kahden poliisin kanssa!!! Vähänkö oli huvittava tilanne. :D Poliisien läsnäolo paikassa tosin selitty sillä, että poliisiasema oli viereisessä rakennuksessa ja heillä oli ruokatauko. Sylvia's Place oli ja on väärä paikka lauantaina, jos haluaa nukkua yönsä btw. Siellä pidetään joka lauantai bileet ja piha on täynnä skopoja ja ihmisiä.

Mä nukuin sinä yönä noin neljä tuntia, koska metelöinnin piti loppua klo 23, mutta loppui vasta lähempänä kolmea. Lisäksi mun pinkit Havaianakset pöllittiin huoneen ulkopuolelta tuona iltana. Kuluneet ne oli kuin mitkät, mutta kelpasivat kännikansalle. Paikan työntekijöitä se ei tuntunut kiinnostavan, kun kerroin asiasta aamulla. Kun huomasin, että fliparit olivat hävinneet, lähdin siltä istumalta etsimään toista majotuspaikkaa. Ei tarvinnut edes mennä kaus. Päädyin Charisma Beach Resorttiin. Niillä on privahuoneita ja sitten yksi iso dormihuone, joka majottaa 15 ihmistä. Dormihuoneessa oli isot sängyt, todella siistit vessat ja suihkut. Hieman vähän arvelutti tuo dormin koko, mutta se kuittaantui helposti sillä, kun näin resortin alueen: uima-allas, pari aurinkotuolia, riippumatot palmujen alla rannassa ja valtavan ihana henkilökunta. Jätin rinkan respaan/ terassille ja lähdin kiertämään saarta. Ei ollut vielä niin kuumakaan, kun kello oli vasta 7.30 aamulla. Menin käymään yhdellä pienellä vesiputouksella ja nähtävästi reitti, minkä sinne valitsin, ei ollut se suosituin turistien keskuudessa, koska sain vilkutella jatkuvasti paikallisille. Hassua. Teiden kunto ei todellakaan ollut mikään hyvä sisämaassa. Sain jatkuvasti pitää jalat hollilla. Tie oli enempi asfaltin, kuoppien ja kivien sekoitus kuin varsinainen tie. Ajelin skopolla välillä niin ylös, että korvat menivät ihan lukkoon suurien korkeuserojen vuoksi. Mitään tiekylttejä pienimmille nähtävyyksille on turha odottaa. Löysin reitin perille vesiputoukselle mun muutamalla filippiino sanalla paikallisilta kysyttäessä. Mun oppaaksi tuli kahdeksan vuotias poika, joka puhui täydellistä englantia. Kuulema oppi koulussa. Meinasin siltä kysyä, että miksei se ole tälläkin hetkellä koulussa kunnes tajusin, että on sunnuntai. Pitkät koulupäivät niillä oli, kun kysyin. Menevät kuudelta aamulla kouluun ja pääsevät neljältä pois. Huh! Vesiputouksilta jatkoin matkaa Balete Treelle. Se on satoja vuosia vanha köynnöspuu, jonka juuressa saa ilmaisen jalkahoidon kalojen näykkiessä kuollutta solukkoa irti. 45 minuuttia jaksoin istua ja jalkapohjat olivat todella pehmeät ”hoidon” jälkeen. Ajoin siitä suoraan saaren itäosaan pienelle rannalle. Ei ollut helppo löytää, mutta oli sen arvoinen. Tasan kaksi länkkäriä ja kalastajaperhe syömässä lounasta. Mikä rauha ja hiljasuus. Vain aaltojen kuohina kuului. Vedin henkeä ja istuin hetkeksi alas ennen kuin jatkoin matkaa toisille vesiputouksille, sille suositumalle ja suuremalle. Ei sitä paikkaa voinut olla huomaamatta tien varresta sen verran oli skopoja rivissä ja parkkinainen käsi jo ojossa, kun edes lähestyin paikkaa. Ennen putouksille menoa istuin ensin paikallisten miesten kanssa syömään lounasta heidän kojustaan. Huikopalaa piti saada, kun olin ollut aamusta asti liikenteessä ja nälkä oli suhteelisen kova. Vähän aikaa kattoivat, että olenko tosissani tulossa syömään heidän kanssaan ja istumaan lankkupenkille kattiloiden taakse. Oli yksiä parhaita possuvartaita, mitä olen Filippiineillä syönyt. Eniten mua tilanteessa hämmensi niiden miesten toljutus, kun söin. Asia, mihin ei ole oikein vieläkään tottunut. Eikö ne muka ole ennen nähneet länkkärinaista syömässä? Tuntuu ihan hullunkuriselta. :D Vesiputoukset eivät olleet sinäänsä mitenkään ihmeelliset. Kävin dippaamassa itseni veteen muiden mukana, mutta mitään wau-elämystä en saanut. Ehkä niillä 50 korealaisella, jotka siellä olivat paikalla ja kiljuivat, oli jotakin osuutta asiaan. Löpö alkoi olla taas suhteellisen lopussa, joten rullailin mäkiä alas vapaalla. Säästää bensaa, vaikka onkin hitaampi tapa tulla mäkisiä serpentiiniteitä alas. Ehdin ainakin ihailemaan maisemia ja vilkuttamaan parille korealaiselle matkan varrella. Saavuin lopulta Larenaan, jossa kiertelin ja kaartelin. En meinannut sitä saaren ainoaa supermarkettia löytää mistään, vaikka sitä niin kovasti mainostettiin tienvarsilla. Löysin kaupan lopulta Larenan satamasta ja shoppailin itselleni vähän evästä. Menin vielä oman saari seikkaluni päätteeksi käymään Spring Parkissa, mikä oli siis käytännössä puiden oksien päälle rakennettu siltakyhäelmä muutaman näköalatalon ja ravintolan kanss rantahiekkaan ja mereen rakennettuna. Sieltä tulinkin sitten tukkaputkella 60-70 km tuntivauhtia takas San Juaniin, että ehdin resorttiin riippumattoon köllimään ja levyttämään ennen auringonlaskua. Ajoitus, ajoitus! Riippumattoja oli vain kolme, joten piti olla varaamassa oma levytyspaikka tiettyyn kellonaikaan. Siksi tuli vähän hoppu. Heh. Oli muuten aikas upea auringonlasku, Yksi näteimmistä, joita ole nähnyt. Kävin vielä illan päätteeksi resortin uima-altaalla vesijumppaamassa ennen nukkumaan menoa.

Muut veti vielä sikeitä, kun mun piti nousta ylös kuuden pintaan. Olin ihan intopinkeenä, kun tiesin, että pääsin taas pulikoimaan veden alle. Kävin hakemassa itelleni aamupalaksi bakerysta banaanikakkua ja ruokakojusta pähkinöitä ja nuudeleita. Aika perusaamumättö Filippiineillä sanoisin. Ai niin se jokapäiväinen riisi puuttui tuosta kombosta! Meitä oli sukeltamassa kaksi nuorta ruotsalaista, mä ja kolme saksalaista keski-ikäistä sekä yksi snorklaaja (Suvi). Kun oli laskuvesi, piti tankit ja muut kamat kantaa ihan kiitettävän matkaa veneelle. Tai siis henksu siellä niitä kantoi. Mä keskityin löytämään itselleni sopivan märkäpuvun ja juttelemaan sukeltamisesta (mistä muustakaan) muiden kanssa. Luulin valinneeni fiksusti, kun menin Sea Pearl Diversin kanssa sukeltamaan. Noooo, enpä! Kukaan ei sanonut mulle, että vedä buutsit jalkaan ennen kuin kahlataan veneelle. Kasvusto oli meinaa täynnä m erisiilejä...mistä voisin tietää, kun olin ekaa kertaa edes rannalla saatika meressä! Toinen moka firman puolelta tapahtu, kun laitettiin kamoja valmiiksi veteen menoa varten. En tiedä kenen vastuulla oli, mutta DI:llä ei ollut ollenkaan mukana omaa painovyötä. Kolmas (alkeellinen) moka tapahtui, kun mentiin veteen kamojen kanssa. Mulla eikä toisella sukeltajalla ollut tarpeeksi painoja, vaikka oltiin ilmotettu ne etukäteen. Täysin uudet märkäpuvut käytössä firmailla, joten työntekijöiden olisi pitänyt ottaa huomioon, että silloin tarvitaan myös enempi painoja. Neopreenin ollessa uutta, se kelluttaa enempi kuin vanhempi märkkis. Meille annettiin siis kaikki ylimääräiset painot, jolloin DI jäi kokonaan ilman painoja. DI sai kantaa isoa kivenlohkaretta mukana painona eikä näin ollen voinut näyttää meille yhtään mitään millään muotoa tai edes kysyä, että onko meilla kaikki ok, niin kuin DI:n/ DM:n pitäisi. Olin myös etukäteen kysynyt, että eihän ne sekoita vasta-alkajia ja kokeneempia sukeltajia keskenään. Kysyn AINA, koska silloin saan pidemmät sukellusajat, kun sukellan oman tasosteni kanssa ilman käytön ollessa tasaisempaa kuin vasta-alkajilla. Kyllä vaan sekoittivat. Neljäs moka. En tiedä, miten voi firma pyöriä, jos näin alkeellisissa ja tärkeissä (myös turvallisuuden kannalta) mokataan. Sukellukset ei myöskään olleet mitenkään ihmeelliset, vaikka kovasti lupailivat, että paljon nähdään...no ei nähty. Jäin Suvin kanssa vähän suustani kiinni ja heitin Suvin takas omalle hotlalle skopolla. Suvi otti mun räpylät kantoon ja hyppäs taakse. Mentiin suihkun kautta molemmat ja syömään sen jälkeen. Päädyttiin lopulta juttelemaan noin kuus tuntia...ups. En tiedä, miten naiset onnistuukin tässä näin hyvin?! Juttelemaan tunti toisensa perään. Kai se on se seura. Kun seura on kivaa ei sitä paljoa kelloa katsele. Karmea nälkä oli, joten vedin jätti ison ja hyvän pitsan, vaikka suhteessa kallis olikin. Oli pakko levyttää raflassa pari tuntia jo ihan senkin vuoksi, etten päässyt ylös matalasta sohvanurkkauksesta täydellä vatsalla. Meillä molemmilla oli paha ruokakooma.

Seuraavana päivänä taivas repesi hiukan eikä tullut tehtyä muuta kuin hieman pestyä pyykkiä ja kruisailtua skopolla syömään ulos ja takaisin resortille. Sateenropina rauhotti mut hienosti ”pika”päikkäreille, jotka venyivät yli kolmen tunnin pituisiksi. Tulipahan otettua vähän univelkaa takas. Käytiin illalla syömässä ns. siltaravintolassa. Halpaa kuin mikä ja se mangokakku! Namnam! Vesi herahtaa kielelle jo pelkästä ajatuksesta. Saatiin sieltä oma ”koirakin” Brownie. Tuli todella arkana meidän jalkojen juureen vähän vienosti kyselemään, että josko jotain tippuisi. Saattoi sitä vahingossa possua vähän tipahtaa kuonon eteen. :D Koira antoi lopulta meidän molempien rapsuttaa, mutta häntä pysyi visusti jalkojen välissä. Ei ollut vielä uskallusta luottaa. Luulenpa, että sitä oltiin kaltoin kohdeltu jossain vaiheessa. Niin arka se oli.

Koska kolme päivää oli menny, piti mun ajaa Siquijorin kaupunkiin pidentämään skopovuokraa. Suvi hyppäs kyytiin ja saatiin Suvillekin oikean kokoinen potta päähän. Paikalliset ei juuri kypäriä käytä tai jos käyttävät, roikkuu kaulalenkki auki. Kypärä tuntui olevan käytössä lähinnä näön vuoksi eikä siksi, että se saattaisi jopa hieman suojata päätä! Yritetiin käydä ostamassa Suville laivalippua muutaman päivän päähän, mikä osoittautuikin hieman mutkikkaamaksi tapahtumaksi. Koska ferryfirma päätti lopettaa kaiken lipunmyynnin tuolla, ja muuttaa sekä aikatauluaan että satamaa, jouduttiin ajamaan Larenaan asti. Päästiinpähän ”ruokakauppaan”. Ostettiin vaan snackseja ja mehua, kun ei sieltä oikein muuta löytynyt backpackerreiden tarpeisiin; riisiä ja jauhoja olisi kyllä saanut halvalla. Ajettiin Coco Crew-resortille varaamaan reissu Apo Islandille. Raha vaan hävisi tililtä kaikessa hiljaisuudessa luottokortin vinkuessa. Niillä on siinä resortissa kans oma sukellusshoppi, josta kävin varaamassa sukellukset Apolle. Vaikutti asialliselta mestalta, mikä on vähän pakko, jos toimii osana vanhinta, kalleinta ja saaren isointa resorttia. Kyllä siinä meille pieni kateus iski, kun katsoi, minkälaiset puitteet siellä resortin sisällä oli, kun käppäiltiin siellä. Ei mulla tai Suvillakaan, mitkään huonot puitteet ollut. Ei todellakaan! Toisaalta, jos Coco Crewssa asuisi viettäisi sitä suurimman osan ajastaan resortin sisäpuolella ja täten jäisi monet kokemukset kokematta saarella, jotka saatiin nyt, kun asuttiin muualla. Mun resorttiin oli tällä välin pöllähtänyt yksi Suomen turkkilais-italialainen. Kaikista niistä guest houseista, hostelleista ja resorteista, oli se äijä sattunut samaan huoneeseen ja viereiseen kerrossänkyyn punkkaamaan! Muailma on pieni. Mentiin Suvin kanssa auringonlaskuksi Paliton Beachille. Aateltiin, että oltaisiin päästy uimaan ja karistamaan päivän likakerros pois vilpoiseen mereen. Dippaamaan onnistuttiin kyllä, mutta vesi oli niin matalalla, että olisi saanut kauhoa aika tosi pitkälle ja vielä merisiiliruohikon yli, jos oltaisiin haluttu edes miettiä uintimahdollisuutta. Keskityttiin siis auringonlaskun kuvien ottamiseen ja ahdistumaan taas kerran paikallisten miesten toljottelusta. Koska Suomessa tuli tasa-arvolaki tvoimaan tuona päivänä, päätettiin pistämään elämä risaseksi, ja tilata (kallis) illallinen: Tilasin kunnon lihahampparin ja cocktailin. Hyi kun meni rahaa! Hamppari oli kyllä todella mehukas ja maistuva, Suomen kunniaksi kerrankos! Ps. Suvi oli ihana ja kävi varaamassa meille etukäteen löhöilyalueelta pöydän tuoksi illaksi. Hyvä, että kävi! Ei olisi muuten ollut tilaa.

Nukuin tulevan yön aivan äärimmäisen huonosti ja mielelläni olisin jatkanut unia kellon soidessa, vaikka olinkin torkkunut jo viimeisen 45 minuuttia. Oli kuuma ja kylmä vuoron perään. Not nice. Pitkähihasta vaan päälle kolme kerrosta (ulkona oli yli +20C), että tarkeni. Kävin koppaamassa Suvin skopolla, kun melkein vieressä asui ja lähdettiin hakemaan aamupalaa siitä ainoasta paikasta, mikä oli tuohon aikaan auki. Nuudelia, pähkinöitä ja muffinsia. Ravinto-arvot ihan kohdillaan tuossa aamupalassa. Tervetuloa Fillippiineille, se riisi vaan puuttui! Mulla päätti sopivasti toiset fliparit hajota juuri parahiksi, kun olin menossa täyttämään papereita päivän sukelluksia varten Apo Islandin reissua varten. Great. Olin ilman minkäänlaisia kenkiä ja täys päivä edessä. Ei nyt taas mennyt ihan putkeen se aamu siis. Heitin ne ensimmäiseen roskikseen. Kun yrität vääntää ja kääntää eri kokoisia märkäpukuja päälle ja pois, siinä tulee takuuvarma soija! Vähän sama kuin sukkahousujen kanssa. Hirveä säätö ensin ja lopulta ne on päällä. Mikä parasta, olin ainoa sukeltaja. Muut snorklaili. Miksi snorklata ja katsoa kilppareita etäisyyksien päästä, kun niitä voi katsoa ihan vieressä sukeltaessa? Potski, millä mentiin Apolle, oli mun silmiin todella iso. Pari kerrosta ja sillain. Kymmenisen delfiiniäkin päätti tulla moikkaamaan meitä matkan varrella. Upeita eläimiä! Niiden näkeminen oli minuutissa ohi. Aika nopeesti jengi myös torkku, jotka oli meidän kanssa siinä alatasanteella. Me muiden joukossa. Tasainen tahti ja aaltojen kuohina saa aika nopeasti nukahtamaan. Siellä horisontissa se näkyi, kuuluisa Apo Island. Kierrettiin saaren toiselle puolelle ja potskeja oli sen verran rivissä, että hyvä, jos tilaa oli. Mä ja mun DI vedettiin sukelluskamppeet niskaan ja hypättiin veteen. KOKO ryhmä toljotti mun sukellukselle menoa, kun hyppäsin veteen! Aivan mielettömän huvittavaa. Eivät olleet nähtävästi ennen nähneet sukeltajia. Olisiko pitänyt vilkuttaa kaikille? Sukellus oli kerrassaan upea ja kesti huimat 63 minuuttia, kun sukellettiin niin matalalla. Näin monta isoa kilpparia ja pääsin ottamaan ihan lähikuvia, kun kerta kaksisteen ohjaajan kanssa oltiin. Tuli napsittua sellainen reilut sata kuvaa niistä. Go Pro on kyll' kätevä, kun se ottaa parissa sekunnissa joku kymmenen kuvaa. Mulla piti olla aikaa mennä vielä snorklailee, mutta sitten mun olisi pitänyt ”vuokrata” opas sitä varten. Saarella on nykyään ”snorklausoppaat” ainoastaan sen takia, että aasialaisturistit eivät tuhoisi koralleja ja koskettelisi kilpikonnia. Yksi opas neljää turistia kohden. Peukut sille! Mulla tosiaan hajos ne fliparit, joten yksi miehistön jäsenistä lainasi omansa, kun piti päästä rantaan ja käppäillä syömään lounasta. Sehän vasta olisi ollut kamalaa! :D Lounas, mikä ei sellaisenaan mitenkään ihmeellinen ollut, syötiin kyllä upeissa maisemissa Apo Islandilla toistaiseksi sen ainoalla resortilla. Saarelle rakennettiin kyllä kovaa vauhtia uusia taloja ja varmasti pari resorttiakin valmistuu siinä sivussa. Olin ajatellut mennä ruokalevolle, mutta toisin kävi. Jostain syystä potskiin ryntäsi kauhea määrä lapsia hyppimään veteen sen reunoilta. Siitäköhän mulla riemu repesi. Maksoin kuitenkin Siquijorin saaren kalleimmasta venematkasta ja retkestä. Olisi sillä luullut saavan unirauhan. Henksu ei oikein tehnyt asian eteen mitään, kun kävin sanomassa, että mä en ole mikään maailman lapsirakkain ihminen ja olisi ollut kiva chillailla täydessä hiljaisuudessa veneessä sen sijaan, että kuuntelin tunnin huutoa ja kiljuntaa. Sain vastaukseksi lähinnä päiden pyörittelyä. Jatkettiin lopulta matkaa toiselle sukelluskohteelle. Toinen sukellus oli todella todella rentouttava, vaikken fisuja juuri nähnyt. Lilluttiin ja leijaltiin vain upeiden korallien yli koko sukellus. Mieli lepäsi parin päivän edestä siinä tunnin aikana! Potski takas kohti Siquijoria. En siinä aamupöpperössä ollut tietenkään muistanut ottaa mun lokikirjaa mukaan ja sukellus shoppi sulki ovensa sopivasti viideltä, joten Suvi skopon takapenkille, sen ja oman resortin kautta tuhatta ja sataa takaisin Coco Crewhen. Ajoin takas skopolla noin 80 km/h keskimäärin 40 km/h alueella. Upsii. Siinä kuulu vaan whum, kun ajoin ihmisistä, skopoista ja autoista ohi. Hyvin ehdin. Jäi mulla jopa kolme minuuttia vielä aikaa täyttää lokikirjaa! Kyllä se loppumatka meni aika lailla juoksuksi resortin sisällä eikä ollut mikään lyhyt matka juostavaksi. Marssin tän episodin jälkeen respaan maksamaan loppuosan (kun varausmaksun olin jo aikaisemmin maksanut) ja hyvä, ettei jalat menneet alta! Luulin maksavani sukelluksista ja ja veneretkestä yhteensä noin 50 euroa, en satasta. Respa, jonka kanssa yritin ensin asiasta keskustella alkoi vänkäämään asiasta eikä edes suostunut kuuntelemaan mua. Jouduin useasti pyytämään, että saanko puhua loppuun. Huomioikaa, että kyseessä oli kuitenkin saaren kallein hotelli, missä huonehinnat on sellaista 200 eurosta ylöspäin! Lopulta väänsin itkua ihan turhautuneisuuttani, kun sekä sukellus shoppi eikä hotelli suostunut kumpikaan ottamaan vastuuta siitä, että mulle oli annettu väärää infoa! Pakko se oli maksaa ja lähetin hotellin johtajalle valituskirjeen. Tuskinpa koskaan tulee mitään rahaa takaisin. Toki kyseessä on pieni rahasumma, mutta väärin perustein mulle myyty reissu, kun hinta olikin toinen, mitä oltiin sanotttu. Matkalla takas ja omalle resortille, nappasin mukaani tienvarsi kojusta kahdella eurolla uudet fliparit. Että voi pienet asiat tehdä onnelliseksi! Mua ootti pienimuotoinen kaaos huoneessa...vähän hiekkaa ja suolavetistä tavaraa lattialla räpylöiden ja kameroiden kanssa. Olin ne vaan heittänyt, kun olin hakenut mun lokikirjan. Se tavaramäärän putsaaminen ja peseminen on aina se aikaavievin ja ikävin homma. Nälkä oli kans aivan valtava! Mentiin Suvin kanssa syömään taas siihen sillan juuressa olevaan iltapaikkaan. Saatiin koiruliseuraa niinkö aina. Kai se aika helposti kävi, kun Suvi rapsutteli kaikki ne koirat läpi, jotka vaan lähettyvillä aina oli! :D Saatto sieltä jotain taas pöydältäkin tippua alas koirien nenän eteen joka kerta. Brownie tunnisti meidät ja uskaltautui olemaan vähän rohkeampi. Antoi jopa rapsuttaa ja hännänkin näin vienosti heiluvan. Hitsit, kun ei tullut kuvaa otetuksi. Naurettiin sitä jo, että Suvi pistää jonkun näköisen koirien suojatalon pystyynkin! Olisin sen Brownien voinut hyvin adoptoida, jos olisin suoraan tullut takaisin Suomeen. Paikan pitäjät anto sille joka ilta ruokaa, joten nälässä se koira ei kyllä ollut. Kukaan ei sitä kuitenkaan virallisesti omistanut.

Oltiin edellisenä päivänä spotattu hienot hiekkasärkät keskellä merta, kun ajeltiin ohi. Vähän riskaapeliä, mutta otettiin mun järkkäripokkarikamera mukaan, jotta saatiin kuvia. Mageita kuvia tulikin! Hiekka oli ihan samettista, mutta sitä oli kans sitten IHAN JOKA PAIKASSA. :D Opetin myös Suvia käyttämään snorkkelia. Fiilistelin ja tulin ajatelleeksi sitä, kuinka kaipaankaan sukelluskeskuksessa työskentelemistä. Käytiin myös hieronnassa. Suvi oli ainakin ihan taivaissa sen jälkeen. Mä otin thaimaalaisen hieronnan, mikä on enempi niksauttelua, naksuttelua ja venyttelyä kuin varsinaista lihasten hierontaa. Teki kyllä hyvää saada pikkasen paikkoja auki. Onhan sitä rinkkaa tullut muutama kerta kannettua tässä reissun aikana. Hieronta myös laukasi mulle migreenin seuraavaksi päiväksi, joten alotin päivän kevyestui aamupalalla resortilla. Se pekonin tuoksu ja maku! Oli ihanaa saada syödä jotain muuta välillä kuin pelkkää paahtoleipää. Mangosmoothie oli myös hintansa arvoinen! Päivä meni hyyyyvin pitkälti nukkuessa migreenia pois. Kävin sen verran illalla resortin piha-alueella, että pulahdin iltauinnille uima-altaaseen. Jaaa takas nukkumaan. Toimii!

Lähdettiin Suvin kanssa vielä kiertämään saarta mun viimeisenä päivänä aikaisin aamusta. Tuli nähtyä uusiakin juttuja, mutta hyvin pitkälti ajeltiin vaan skopolla ja pysähdyttiin hetkeksi välillä hengähtämään. Käytiin mulle myös ostamassa lauttalippu ja shoppailtiin paikallisesta supermarketista evästä matkapäiviä varten. Etta pystykin vasyttaa niin paljon viiden tunnin ajamisen jälkeen. Suvi meinasi nukahtaa pystyyn ja lähti ottamaan päikkärit. Mä lähdin penkomaan 2nd hand vaatekojuja, josko olisin tehnyt niistä viime hetken löytäjä, kun kerta eurolla ja kahdella sai vaatteita ostettua ja tiesin, että reissu tuli viemään tästä eteenpäin vain päivä päivältä enempi rahaa. Loppupäivän käsipyykkäsin ja yritin kääntää mun cv:tä englanniksi tuloksetta, koska istuin sitä ”raflassa” tekemässä muiden keskellä. Alkuilta meni siis ihan rupatteluksi muiden kanssa, joten cv kääntämishomma jäi siihen. Vielä vimeinen illallinen rantaravintolassa auringonlaskuineen. Piti olla nätti ilta eikä sateesta tietoakaan. Niin säätiedotus sanoi. Saatiin sapuskat nenän eteen ja juuri silloin alkoi sade. Är ja pur. No syötiin sitten lopulta seisten meidän sapuskat melkein käsikynkässä pienen ruokakatoksen alla. Oli se mangokakku silti yhtä hyvää, vaikka muutaman sadepisaran verran tulikin vettä lisukkeeksi. Oli haikeaa hyvästellä meidän ”oma” Brownie-koira. Hitsit, miten ihana ja suloinen koira!

TJ0. Nyt se loma oli virallisesti ohi. Mä vaihdoin myslijukurttihedelmä- aamiaisen läskipannareihin eli banskupannareihin siirapilla viimeisen päivän kunniaksi. Olin edellisenä iltana höpötellyt kahden saksalaisen kanssa, jotka olivat kertoneet, että lähtivät jatkamaan matkaa seuraavana päivänä niin kuin mä. Onneksi löysin nämä saksalaiset poijjaat vielä aamulla. Sain soviittua diilin, millä pääsin todella halvalla satamaan sen sijaan, että olisin yksin maksanut tricyclen skopon palautuksen jälkeen. Löpöä tankkiin just sen verran, että oli tyhjä, kun menisin palauttamaan skopon ja kymmenen minuutin pikapakkaus. Done! I was ready to go! Mä ajoin ja palautin skopon Siquijorin satamaan ja pojat otti mun rinkan, repun ja kaksi kypärää kantoon niiden tricycleen. Jaa toisen kypärän olisi varmaan pitänyt ehkä olla mun päässä eikä edellä ajavassa tricyclessä. :P Huristelin poikien ohi palauttamaan skopon ja ne nappas mut kyytiin Larenaan menoa varten. Mun tartti pojille ostaa vaan kaljat ja tää juttu oli silllä kuitattu. Maksoi mullle noin kaksi euroa kymmenen euron sijaan. Easy. Larenan satamassa ei ollut mitenkään selkeesti merkattu noita tiskejä samaan tapaan kuin Tagbilaranissa, joten saatiin juosta satamarakennuksesta erilliseen rakennnukseen maksamaan tämä kuuluisa satamamaksu. Ei siis minkäänlaista kylttiä missään. Perus filippiiniläistä. Onneks ei ollut aikataulullisesti mitään hätää. Ehdin mä kuvaamaan viittä pientä koiranpentuakin siinä matkalla takas.

Tagbilranissa ei onneksi tarvinnut kauheasti juosta enää tiskiltä toiselle. Neljän sijaan vaan kahdelle. Vähän olin kyllä huolissani siitä löytäisikö mun rinkka oikeaan lauttaan edellisestä, kun kaikki laukut merkataan vaan tarroin ja tarrat ei aina ole sitä parasta laatua. Mä sain ”nauttia” koko matkan Cebulle merisuolan ja veden roiskinnasta, koska satuin saamaan paikan sellaisesta kohtaa lautan yläkannelta, mihin sopivasti ne roiskui. Tulipa päivän suola-annos saatua. Lautan saavuttua satamaan tapahtui pieni kohtaus yhden miiehen toimesta. Yritin tälle pariskunnalle, jotka istui mun nenän edessä 30 sentin päässä kirjaimellisesti, nätisti ja niin kohteliaasti kuiin vain kykenin sanomaan, että oisko mahdollista, että olisivat olleet vähän vähemmän kiinni toisissaan. Kukaan aasialainenhan tähän ei olisi ikinä puuttunut naamansa menettämisen pelossa, vaikka niiden naamoista kyllä näki, ettei asiaa hirveen hyvällä katsoneet. No mies ei ollut tästä sitten tykännyt hyvää, kun asiasta olin näitisti sanonut ja päätti tarttua mua satamassa ranteesta todella lujaa, kun sattumalta kohdattiin laukkuja odotellessa. Huusin päästämään irti eikä kukaan ympärillä tehnyt mitään! Kirosi ja uhosi minkä ehti. Tuloksena mulla oli kahden tunnin kipu vasemmassa ranteessa. En osannut ollenkaan valmistautua tällaiseen ja turruin tilanteesta täysin hetkeksi. Tajusin asian vasta myöhemmin. Mun piti mennä julkisilla Cebun kentälle, mutta toisin kävi. Ilmainen shuttle bussi kulki vaan toiseen suuntaan eli mulle väärään suuntaan tietysti, joten se suunnitelma loppu siihen. Löysin onneksi pari aussi backpackeria, jotka odottivat uberia. Olivat menossa lähemmäksi kenttää majoittumaan yöksi ja sain hommattua itselleni sitä kautta kyydin kentälle asti! Mikä onni! Cebun liikenne, kun oli aika kaaottinen enkä usko, että olisin päässyt ajoissa muuten kentälle, jollen olisi ollut valmis maksamaan lyhyestä matkasta kymmeniä euroja. Kentällä maailman typerin käytäntö on, että jokainen matkustaja joutuu maksamaan ns. lentokenttäveroa. Summa riippuu siitä, onko kyseessä kotimaan lento vai kansainvälinen. Sain maksaa 750 pesoa tyhjästä, mutta ilman kuittia maksusta ei ole mitään asiaa eteenpäin passin tarkastukseen, tulliin ja turvatarkastukseen. Pelkkää korruptiorahaa sanoisin. Hyvä rahan lypsämiskeino hallitukselta. Pakko tähän väliin laittaa, että turvatarkastus oli yksi löyhimmistä, mistä olen mennyt läpi, joten en yhtään ihmettele, että salakuljetus on niin helppoa nykyään. Hyvä, jos mun laukkuja edes katsotiin koneelta ja vesipullo meni helposti täytenä läpi ilman minkäänlaista tutkimusta. No problem. Sain taas oman penkkirivin koneessa, koska kone oli käytännössä tyhjä niin kuin menomatkallakin. Lentoemot eivät olleet herättäneet mua ruualle, vaikka lapun olin heille siitä erikseen jättänyt ja vielä maininnut asiasta yhdelle lentoemoista. Niin ei. Sain todellakin pikasyödä mun sapuskan ennen koneen laskeutumista viidessä minuutissa.

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Bohol, Panglao

Kauaa en kuitenkaan ehtinyt nukkumaan, koska aamulla piti lähteä suht aikaisin liikkeelle. Ehdin kello kymmenen veneeseen. Otin torkut siinäkin lyhyellä matkalla mantereella. Tarkoituksena oli ottaa minibussi Cebuun, mutta koska oli sunnuntai, ei niitä ollut valmiina vastassa niin kuin muina päivinä. Ilmastoitu bussi. Ei ikinä enää. 4,5h 18 asteisessa bussissa on todella pitkä aika täristä kylmästä. Samassa bussissa oli kaksi espanjalaista naista matkalla satamaan. Kuinka sattukin! Kolmistaan taksi satamaan maksoi vain 32 pesoa nassu. Taksien kanssa saa myös olla varovainen, jos ei halua tulla helposti ja äkkiä huijatuksi. Liikenteessä on meinaa kilometrimittarilla varustettuja takseja (niitä virallisia) sekä takseja ilman minkäänlaista mittaria. Puolijuoksin Ocean Jetin tiskille kysymään aikataulua lautalle Tagbilaraniin Boholille. Kello oli siinä vaiheessa 15.22 ja lautta lähti 15.30. Kahdeksassa minuutissa ehdin kävellä satamarakennukseen, tarkastuttaa lipun, mennä läpi turvatarkastuksesta, käydä maksamassa satamamaksun sekä checkata itseni sisään. Kaikki nämä pitää siis tietysti filippiiniläiseen tapaan jokainen tehdä eri tiskillä. Mitään ei kun yleensä tapahdu ensimmäiseen 15 minuuttiin niin oli ihme, että ehdin lautalle vallan hyvin. Ehdin jopa istua alas ennen lähtöä. Lautta puksutti pari tuntia Tagbilaraniin. Tässä vaiheessa aurinko oli jo hyvässä laskusuunnassa taivaanrannassa. Näin yhden yksinmatkustavan backpackerin, jolta pääsin rändömisti kysyä, että mitäs jos jaettaisiin trycycle, kun kerta samaan paikkaan melkein ollaan menossa. Päästiin puolet halvemmalla. Tää äijä oli Uzbeckistanista. Enpä ollut ennen tavannut ketään siitä maasta! On kuulema harvinaista, että sieltä kukaan matkustaa yhtään mihinkään, mutta vielä harvinaisempaa on se, että joku matkustaa maailmalla yksin. Perheen kanssa kyllä mennään ja tullaan, mutta että yksin! Tämäkin äijä asui Singaporessa. Siinä hetkessä tuntui, etten tavannut ketään muita kuin länkkäreitä, jotka asuvat Singaporessa! Onneksi olin varannut itselleni sängyn dormista. Trycycle-kuskin kanssa kaarreltiin ja kierreltiin pitkin Panglaon pääkatua Alona Beachin läheisyydessä. Uudestaan ja uudestaan. Aika perus.

Israelilainen Guy suositteli mulle Boheamin Hostellia Panglaolta. Bohemia piti Alice ja Lucy. Aivan valtavan ihania persoonia molemmat! Alice saa lapsen huhtikuussa ja palaa takaisin Cebun lähelle kotikyläänsä perheen luo ennen vauvan syntymää. Tyttö kuulema on tulossa. Paikalla oli myös pieni kaksiviikkoinen pentu, Fluffy. Olisitte nähneet tän koirakuumeisen neidin ilmeen, kun huomasin tuon karvapallon! En paljon muuta tehnyt ensimmäisenä iltana kuin leikkinyt Fluffyn kanssa. Silittelin ja ihastelin. Se kovasti tykkäs mun sormia järsiä, lähinnä kokeilla omia hampaitaan. Ikenet varmasti kutisivat. Bohemian hostelli itsessään on yksi talo, josta on tehty guest house. Se on kilometrin päässä Alona Beachilta. Talossa on terassi, sisällä ”respa” ja keittiökulmaus samassa sekä pitkä istuintila. En tiedä miten huoneisiin on saatu ahdettua kaksi leveää kerrossänkyä. Huoneet olivat oikeasti pieniä. Hyvä jos sänkyjen välissä mahtui kääntymään. :D Rinkkoja oli siis siinä pienessä lattiatilassa neljä. Kävin illalla syömässä illallista Alona Hidden Dream ravintolassa. Sitä Alice suositteli ja oli halvimmasta päästä, vaikka sijaitsikin turistikadulla. Söin yhden mehukkaimmista ja parhaista kananrintafileistä tuossa puljussa eikä ollut hinnalla pilattu. Siinä odotellessa ja istuessa äimistyin sitä, kuinka turistisoitunut Alona oli! Mietin saapuneeni Phuketiin! Phuket kakkonen se todellakin oli, mutta korealaisilla. Korealaisia kahviloita, kauppoja, ravintoloita...enkä kävellyt katua kuin ehkä 30 metriä. Aivan liikaa turisteja. Siis aivan liikaan. Kävelin takas hostellille ja huomasin matkalla pieniä paikallisten tienvarsikojuja. Päätin tutkia niitä lähemmin seuraavana päivänä. Vähän sosialisointia ja yöpuulle. Nukahdin nopeasti, koska oli takana pitkä päivä, MUTTA en nukkunut ensimmäisenä yönä juurikaan. Mun alla nukku yksi venäläinen mies, joka kuorsasi aika kuuluvasti. Huoneessa oli ikkunat tielle päin, mikä tarkoitti sitä, että kuuntelin koko yön autojen ääniä ja kiihdytyksiä. Myös mun nilkka särki. Oli pienesti väsynyt olo aamulla kun heräsi. Ilmainen aamupala kyllä kelpasi. Paahtoleipää, mustikkahilloa (!), pähkinävoita,paistettu kananmuna ja iso kuppi teetä. Muutin aamulla toiseen huoneeseen, kun sieltä lähti populaa. Saisin alapunkan ja rauhan nukkua.

Lähdin yhden intialaisen kanssa tekemään perus turistikierrosta Boholille minibussilla. Minibussi maksoi 400 pesoa plus kohteiden pääsymaksut päälle. Migreeniä pukkasi päälle, joten torkuin aina kuin pystyin. Ensimmäisenä mentiin eksoottisten eläinten ”eläintarhaan”. En mennyt sisälle, koska en halunut sellaista tukea. Totuus tämän tarhan kohdalla on se, että siellä on muutama eksoottinen eläin vangittuna pieniin häkkeihin sekä iso käärme. Sieltä mentiin butterfly sanctuaryyn. Again. En halunut tukea sitä, joten torkuin senkin ajan minibussissa. Eco Adventure parkkiin ja liukumaan ilmojen halki! Mut laitettiin sellainen puolikkaaseen pussiin, mistä sitten toisella puolella roikkui valjaat vaijeriin. Puhdasta liukua 500 metriä ilmojen halki ja alla 100 metriä jokea ja metsää! Oli ihan mahtava kokemus, vaikka sadepäivä olikin ja pisaroita tuli muutama matkalla. Parkista mentiin kelluvaan ravintolaan (lauttamainen härpäke) ja buffetin kimppuun. Mä sain syötyä siitä vain vihanneksi ja possuvartaita, kun äyriäisallergisena en voinut mereneläviin koskea. Pitää sanoa, että täysin yllihinnoteltu juttu. Ruoka oli hyvin mautonta ja juomista jouduin maksamaan erikseen, koska en halunut juoda jääteetä, mikä maistui puhtaalle sokerille. Olihan se kelluminen ihan kivaa, mutta...noh yksi kokemus se on lisää sekin. Lounaan jälkeen suunnattiin katsomaan Boholille asuvia Tarsiereita eli kummituseläimiä. Ne oli paljon pienempi kuin ajattelin. Siitäkin kuulin, että ennen niitä on pidetty häkeissä, jollei pidetä edelleen ja sitten työntekijät asettavat ne turistien nähtäville sopivasti. Vaikea sanoa, mikä on sitten totta ja mikä ei. Tämänkin kuulin jälkeenpäin. Jos olisin ehkä hieman ajatellut etukäteen ja selvittänyt asiaa, en olisi mennyt katsomaan kummituseläimiä. Kummituseläinten luota jatkettiin Chocolate Hillseille, joiden luulin olevan tosi erikoisia. Kiivettiin muiden turistien kanssa yhdelle nyppylälle katsomaan näitä kumpuja, joita kutsutaan Chocolate Hillseiksi niiden rusehtavan värityksen takia. Oltiin takas hostellilla noin puoli kuusi. Kävin varaamassa sukellukset seuraavaksi päiväksi Alona Beachilta Alona Diversilta. Siellä tuntui olevan eniten kiinnostusta mua kohtaan asiakkaana ja hyvä ilmapiiri sekä asiantunteva porukka ja välineet kunnossa. Kaksi sukellusta maksoi 3250 pesoa sisältäen pakollisen kansallispuistomaksun. Kävin Lucian (hostellilta) kanssa syömässä isot jäätelöt rantajäätelöbaarissa ja jumituttiin höpöttämään elämästä pariksi tunti rannalle ennen nukkumaan menoa.

Kello oli TAAS soimassa aikaisin. Ylläri. :D Pääsin sukeltamaan. Ei mitenkään erikoisia sukelluksia, mutta sukelluksia silti. Eipä niistä ole paljoa kerrottavaa. Chillasin vaan loppupäivän. Söin ja nukuin. Höpöttelin Alicen ja Lucyn koko illan.

Kävin aamulla hakemassa paikallisesta kojusta karamellisoituja banaaneja kymmenellä pesolla aamupalan jälkeen. Namnam. Vuokrasin skopon 300 pesolla ja lähdin Pangalaolta Tagbilaraniin. Huivi naamalle niin kuin paikallisilla miehillä ja skopon selkään. Helpompi hengittää huivin kanssa, kun ajaa 70 km tunnissa ja pitää samalla pölyn loitolla keuhkoista. Tankki skopossa oli tietysti tyhjä niin kuin aina vuokratesssa, joten kurvasin lähimmälle bensa-asemalle. Ensimmäisellä asemalla ei ollut bensaa antaa, joten sain jännätä että jäänkö tien poskeen vain selviänkö seuraavalle. Selvisin just ja just. Tankki meinaa päästeli ääntä jo siihen malliin, että ei olisi ollut tien varteen jääminen kaukana. Tankki täyteen löpöä ja baanalle. Liikenne oli erittäin sekavaa Tagbilaranin keskustassa, mutta mitä muuta voi olettaa kun on Aasiassa. Oli siellä sentään liikennevaloja järjestystä pitämässä. Skopot meni juuri sieltä, missä oli skopon mentävä aukko. Liikenteessä pärjää helposti, kun menee muiden mukana ja noudattaa liikennesääntöjä paikalliseen tapaan eli ajaa jarrukäsi herkällä samalla kaasuttaen. Kävin ostarilla syömässä kans kaksi jättitacoa kanalla. Maksoi pienen omaisuuden paikalliseen ruokaan nähden, mutta oli kyllä joka peson arvoista. Sekosin kans aivan täysin ruokakaupassa, kun pääsin käymään ensimmäisen kerran viiteen viikkoon oikeasti Prisman kokoisessa puljussa. Tuhlasin noin 25 euroa, mikä on PALJON. Ostin paljon hedelmiä ja vihanneksia, jugurttia, mehua ja hygienituotteita. Piti vähän hamstrata. Ups. Illalla käytiin vaan Lucian kanssa hörppimässä 25 peson (0,5€) mojitot ja juoruamassa.

Luulin saavani nukkua seuraavan yön rauhassa. Wrong! Kuuntelin espanjalaisen äijän kuorsausta koko seuraavan yön. Korvatulpatkaan ei auta enää siinä vaiheessa, kun kaveri kuorsaa alle metrin päässä omasta korvast. Kuorsaaja hoi, tee kaikille palvelus: Jos kuorsaat, hanki oma huone ja anna muiden nukkua rauhassa dormeissa..! Luulisi, että joku olisi tuolle nelikymppiselle äijälle sanonut, että kuorsaa. Otin myöhemmin kolmen tunnin päikkärit. Otin sen päivän ihan iisisti, kun ei jaksanut vaan tehdä tuon huonosti nukutun yön jälkeen mitään. Mentiin Lucian kanssa rannalle muutamaksi tunniksi. So boring...en oo yhtään rannalla löhöilijä. En sitten niin yhtään. Alice sanoi voivansa pestä mun pyykit, joten niistäkään ei tarttenut huolehtia tuona päivänä. Käytiin illalla syömässä lähimmässä tienvarsiravintolassa, mikä osottautui erittäin hyväksi ja halvaksi. Paikka täyttyi tosi nopeasti paikallisista, joten kyseessä oli pakko olla suhteellisen hygieeninen paikka. Tarjolla oli vaikka mitä lihaa; kananjalkoja (!), rintafilettä, koipea, possuvartaita, pihviä, filettä, makkaraa, nakkia...sekä ihania kasvisvartaita! Söin yhden kasvisvartaan, kupillisen riisiä, neljä possuvarrasta ja kanan rintafileen. Maksoin tosta ruokamäärästä kokiksen kanssa vain 120 pesoa eli vähän yli pari euroa. Illan vain olin ja leikin Fluffyn kanssa. Luulin, että kuorsaaja on paha. Ehei. Sain kaveriksi vielä äijän, jonka jalat haisivat. Oikeasti haisivat. Sain pitää oven auki, että kestin hajua edes jotenkin. Spreijasin kans hajuvettä suoraan jalkoihin. Ehkä vähän ilkeää, mutta en olisi muuten voinut olla edes huoneessa yhtään saatika nukkua. Saatiinpahan Alicen ja Lucian kanssa hyvät iltanaurut.

Otin skopon vielä viimeiseksi päiväksi ja lähdin ajamaan Danao National Parkiin. Tarkoitti kolmen tunnin ajamista suuntaansa. Matka ei ollut kuin 90 km, mutta Boholilla ei voi ajaa keskimäärin kuin 40 km tunnissa, jos sitäkään teiden kunnon ja mutkaisuuksien takia. Halusin päästä kokeilemaan The Plungen. Plungessa sulle laitetaan valjaat päälle ja laitetaan odottamaan ”pudotusta” ritälälankun päähän. Yksi, kaksi ja kolme, IRTI! 70 metriä vapaapudotusta 200 metrin korkeudesta. Voin sanoa, että pienesti sheikkasi koko kroppa, kun ensin piti pudottautua ihan tyhjän päälle ja sitten odottaa pudotusta. Siinä pienessä murto-osa sekunnin hetkessä, kun tajusin lähteväni putoamaan ja kuulin lukon irtipääsyn, ensimmäinen tunne oli puhdas kauhu. Se vaihtui kuitenkin nopeasti adrenaliiniryöpyksi ja leveäksi hymyksi huulilla. Ja mitkä maisemat! Oikeastaan pahin hetki oli odotella poispääsyä ja sitä nykähdyksittäin tapahtuvaa ylösnousua. Ei paljoa naurattanut. Jalat ja kädet tärisi niin paljon, että ei meinannu kaksi tukipuomia ritiläkäytävän molemmin puolin auttaa mua tasaselle maalle. Siitä menin vielä kokeilemaan SuiSlidea eli samanlainen liukuvaijerihomma, minkä olin aikaisemmin kokeillut jo Eco Adventure Parkissa, mutta vain pidempi. Taisin viettää Danaossa vain puolisen tuntia. Oli peppu kyllä hellänä skopolla ajamisesta, kun pääsin takaisin guest houselle. Illaksi oli vielä hieman ohjelmaa. Käytiin Lucian kanssa syömässä taas samassa katuraflassa. Mitä sitä hyvää vaihtamaan! Ja jäätelöllä tottakai! Yritin tehdä Free Hugs-juttua Alona Beachilla, mutta eivät siitä innostuneet kuin paikalliset, joten meni vähän mönkään. Äääääääääääääääääääää, eikö rinkan pakkaamiseen voisi olla jotain omaa assistentia aina kuin tarve vaatii? Rinkan purkaminen on todella helppoa. Sen kun kääntää ylösalaisin, mutta se PAKKAAMINEN! Argh. Oli taas pakko pakata, ei auttanut.


Koska olin laiska, pyysin Alicea varamaan mulle trycyclen aamuksi ja sainkin sen halvemmalla kuin, mitä ihmiset normaalisti maksaisi kyydistä Tagbilaranin satamaan. Maksoin 250 pesoa (5€). Jos joku olisi ollut jakamassa, olisi ollut taas halvempi, mutta minkäs teet. Hyvä, etten kyyneliä tirauttanut, kun piti jättää Alice, Lucy ja Fluffy. Koko porukasta oli itse asiasta tullut mun perhe. Lähimmäisiä Filippiineillä sillä viikolla. Filippiineillä satamissa kannattaa todellakin varata aikaa kaksi tuntia checkkaukseen. Saat jokaisen lippulapun eri luukulta; ostat lipun yhdeltä, checkaat itsesi sisään toisella, kolmannella maksat terminal feen ja neljännellä laukusta. Enkä tän rumban jälkeen päässyt vasta kuin sisälle terminaalirakennukseen! :D Onneksi olin taas varautunut siihen, että ac huutaa täysillä ferryllä. Sain vetää villasukat jalkaan, pitkähihaisen päälle ja peiton jaloille.