Kauaa
en kuitenkaan ehtinyt nukkumaan, koska aamulla piti lähteä suht
aikaisin liikkeelle. Ehdin kello kymmenen veneeseen. Otin torkut
siinäkin lyhyellä matkalla mantereella. Tarkoituksena oli ottaa
minibussi Cebuun, mutta koska oli sunnuntai, ei niitä ollut valmiina
vastassa niin kuin muina päivinä. Ilmastoitu bussi. Ei ikinä enää.
4,5h 18 asteisessa bussissa on todella pitkä aika täristä
kylmästä. Samassa bussissa oli kaksi espanjalaista naista matkalla
satamaan. Kuinka sattukin! Kolmistaan taksi satamaan maksoi vain 32
pesoa nassu. Taksien kanssa saa myös olla varovainen, jos ei halua
tulla helposti ja äkkiä huijatuksi. Liikenteessä on meinaa
kilometrimittarilla varustettuja takseja (niitä virallisia) sekä
takseja ilman minkäänlaista mittaria. Puolijuoksin Ocean Jetin
tiskille kysymään aikataulua lautalle Tagbilaraniin Boholille.
Kello oli siinä vaiheessa 15.22 ja lautta lähti 15.30. Kahdeksassa
minuutissa ehdin kävellä satamarakennukseen, tarkastuttaa lipun,
mennä läpi turvatarkastuksesta, käydä maksamassa satamamaksun
sekä checkata itseni sisään. Kaikki nämä pitää siis tietysti
filippiiniläiseen tapaan jokainen tehdä eri tiskillä. Mitään ei
kun yleensä tapahdu ensimmäiseen 15 minuuttiin niin oli ihme, että
ehdin lautalle vallan hyvin. Ehdin jopa istua alas ennen lähtöä.
Lautta puksutti pari tuntia Tagbilaraniin. Tässä vaiheessa aurinko
oli jo hyvässä laskusuunnassa taivaanrannassa. Näin yhden
yksinmatkustavan backpackerin, jolta pääsin rändömisti kysyä,
että mitäs jos jaettaisiin trycycle, kun kerta samaan paikkaan
melkein ollaan menossa. Päästiin puolet halvemmalla. Tää äijä
oli Uzbeckistanista. Enpä ollut ennen tavannut ketään siitä
maasta! On kuulema harvinaista, että sieltä kukaan matkustaa yhtään
mihinkään, mutta vielä harvinaisempaa on se, että joku matkustaa
maailmalla yksin. Perheen kanssa kyllä mennään ja tullaan, mutta
että yksin! Tämäkin äijä asui Singaporessa. Siinä hetkessä
tuntui, etten tavannut ketään muita kuin länkkäreitä, jotka
asuvat Singaporessa! Onneksi olin varannut itselleni sängyn
dormista. Trycycle-kuskin kanssa kaarreltiin ja kierreltiin pitkin
Panglaon pääkatua Alona Beachin läheisyydessä. Uudestaan ja
uudestaan. Aika perus.
Israelilainen
Guy suositteli mulle Boheamin Hostellia Panglaolta. Bohemia piti
Alice ja Lucy. Aivan valtavan ihania persoonia molemmat! Alice saa
lapsen huhtikuussa ja palaa takaisin Cebun lähelle kotikyläänsä
perheen luo ennen vauvan syntymää. Tyttö kuulema on tulossa.
Paikalla oli myös pieni kaksiviikkoinen pentu, Fluffy. Olisitte
nähneet tän koirakuumeisen neidin ilmeen, kun huomasin tuon
karvapallon! En paljon muuta tehnyt ensimmäisenä iltana kuin
leikkinyt Fluffyn kanssa. Silittelin ja ihastelin. Se kovasti tykkäs
mun sormia järsiä, lähinnä kokeilla omia hampaitaan. Ikenet
varmasti kutisivat. Bohemian hostelli itsessään on yksi talo, josta
on tehty guest house. Se on kilometrin päässä Alona Beachilta.
Talossa on terassi, sisällä ”respa” ja keittiökulmaus samassa
sekä pitkä istuintila. En tiedä miten huoneisiin on saatu ahdettua
kaksi leveää kerrossänkyä. Huoneet olivat oikeasti pieniä. Hyvä
jos sänkyjen välissä mahtui kääntymään. :D Rinkkoja oli siis
siinä pienessä lattiatilassa neljä. Kävin illalla syömässä
illallista Alona Hidden Dream ravintolassa. Sitä Alice suositteli ja
oli halvimmasta päästä, vaikka sijaitsikin turistikadulla. Söin
yhden mehukkaimmista ja parhaista kananrintafileistä tuossa puljussa
eikä ollut hinnalla pilattu. Siinä odotellessa ja istuessa
äimistyin sitä, kuinka turistisoitunut Alona oli! Mietin saapuneeni
Phuketiin! Phuket kakkonen se todellakin oli, mutta korealaisilla.
Korealaisia kahviloita, kauppoja, ravintoloita...enkä kävellyt
katua kuin ehkä 30 metriä. Aivan liikaa turisteja. Siis aivan
liikaan. Kävelin takas hostellille ja huomasin matkalla pieniä
paikallisten tienvarsikojuja. Päätin tutkia niitä lähemmin
seuraavana päivänä. Vähän sosialisointia ja yöpuulle. Nukahdin
nopeasti, koska oli takana pitkä päivä, MUTTA en nukkunut
ensimmäisenä yönä juurikaan. Mun alla nukku yksi venäläinen
mies, joka kuorsasi aika kuuluvasti. Huoneessa oli ikkunat tielle
päin, mikä tarkoitti sitä, että kuuntelin koko yön autojen ääniä
ja kiihdytyksiä. Myös mun nilkka särki. Oli pienesti väsynyt olo
aamulla kun heräsi. Ilmainen aamupala kyllä kelpasi. Paahtoleipää,
mustikkahilloa (!), pähkinävoita,paistettu kananmuna ja iso kuppi
teetä. Muutin aamulla toiseen huoneeseen, kun sieltä lähti
populaa. Saisin alapunkan ja rauhan nukkua.
Lähdin
yhden intialaisen kanssa tekemään perus turistikierrosta Boholille
minibussilla. Minibussi maksoi 400 pesoa plus kohteiden pääsymaksut
päälle. Migreeniä pukkasi päälle, joten torkuin aina kuin
pystyin. Ensimmäisenä mentiin eksoottisten eläinten
”eläintarhaan”. En mennyt sisälle, koska en halunut sellaista
tukea. Totuus tämän tarhan kohdalla on se, että siellä on muutama
eksoottinen eläin vangittuna pieniin häkkeihin sekä iso käärme.
Sieltä mentiin butterfly sanctuaryyn. Again. En halunut tukea sitä,
joten torkuin senkin ajan minibussissa. Eco Adventure parkkiin ja
liukumaan ilmojen halki! Mut laitettiin sellainen puolikkaaseen
pussiin, mistä sitten toisella puolella roikkui valjaat vaijeriin.
Puhdasta liukua 500 metriä ilmojen halki ja alla 100 metriä jokea
ja metsää! Oli ihan mahtava kokemus, vaikka sadepäivä olikin ja
pisaroita tuli muutama matkalla. Parkista mentiin kelluvaan
ravintolaan (lauttamainen härpäke) ja buffetin kimppuun. Mä sain
syötyä siitä vain vihanneksi ja possuvartaita, kun
äyriäisallergisena en voinut mereneläviin koskea. Pitää sanoa,
että täysin yllihinnoteltu juttu. Ruoka oli hyvin mautonta ja
juomista jouduin maksamaan erikseen, koska en halunut juoda jääteetä,
mikä maistui puhtaalle sokerille. Olihan se kelluminen ihan kivaa,
mutta...noh yksi kokemus se on lisää sekin. Lounaan jälkeen
suunnattiin katsomaan Boholille asuvia Tarsiereita eli
kummituseläimiä. Ne oli paljon pienempi kuin ajattelin. Siitäkin
kuulin, että ennen niitä on pidetty häkeissä, jollei pidetä
edelleen ja sitten työntekijät asettavat ne turistien nähtäville
sopivasti. Vaikea sanoa, mikä on sitten totta ja mikä ei. Tämänkin
kuulin jälkeenpäin. Jos olisin ehkä hieman ajatellut etukäteen ja
selvittänyt asiaa, en olisi mennyt katsomaan kummituseläimiä.
Kummituseläinten luota jatkettiin Chocolate Hillseille, joiden
luulin olevan tosi erikoisia. Kiivettiin muiden turistien kanssa
yhdelle nyppylälle katsomaan näitä kumpuja, joita kutsutaan
Chocolate Hillseiksi niiden rusehtavan värityksen takia. Oltiin
takas hostellilla noin puoli kuusi. Kävin varaamassa sukellukset
seuraavaksi päiväksi Alona Beachilta Alona Diversilta. Siellä
tuntui olevan eniten kiinnostusta mua kohtaan asiakkaana ja hyvä
ilmapiiri sekä asiantunteva porukka ja välineet kunnossa. Kaksi
sukellusta maksoi 3250 pesoa sisältäen pakollisen
kansallispuistomaksun. Kävin Lucian (hostellilta) kanssa syömässä
isot jäätelöt rantajäätelöbaarissa ja jumituttiin höpöttämään
elämästä pariksi tunti rannalle ennen nukkumaan menoa.
Kello
oli TAAS soimassa aikaisin. Ylläri. :D Pääsin sukeltamaan. Ei
mitenkään erikoisia sukelluksia, mutta sukelluksia silti. Eipä
niistä ole paljoa kerrottavaa. Chillasin vaan loppupäivän. Söin
ja nukuin. Höpöttelin Alicen ja Lucyn koko illan.
Kävin
aamulla hakemassa paikallisesta kojusta karamellisoituja banaaneja
kymmenellä pesolla aamupalan jälkeen. Namnam. Vuokrasin skopon 300
pesolla ja lähdin Pangalaolta Tagbilaraniin. Huivi naamalle niin
kuin paikallisilla miehillä ja skopon selkään. Helpompi hengittää
huivin kanssa, kun ajaa 70 km tunnissa ja pitää samalla pölyn
loitolla keuhkoista. Tankki skopossa oli tietysti tyhjä niin kuin
aina vuokratesssa, joten kurvasin lähimmälle bensa-asemalle.
Ensimmäisellä asemalla ei ollut bensaa antaa, joten sain jännätä
että jäänkö tien poskeen vain selviänkö seuraavalle. Selvisin
just ja just. Tankki meinaa päästeli ääntä jo siihen malliin,
että ei olisi ollut tien varteen jääminen kaukana. Tankki täyteen
löpöä ja baanalle. Liikenne oli erittäin sekavaa Tagbilaranin
keskustassa, mutta mitä muuta voi olettaa kun on Aasiassa. Oli
siellä sentään liikennevaloja järjestystä pitämässä. Skopot
meni juuri sieltä, missä oli skopon mentävä aukko. Liikenteessä
pärjää helposti, kun menee muiden mukana ja noudattaa
liikennesääntöjä paikalliseen tapaan eli ajaa jarrukäsi herkällä
samalla kaasuttaen. Kävin ostarilla syömässä kans kaksi
jättitacoa kanalla. Maksoi pienen omaisuuden paikalliseen ruokaan
nähden, mutta oli kyllä joka peson arvoista. Sekosin kans aivan
täysin ruokakaupassa, kun pääsin käymään ensimmäisen kerran
viiteen viikkoon oikeasti Prisman kokoisessa puljussa. Tuhlasin noin
25 euroa, mikä on PALJON. Ostin paljon hedelmiä ja vihanneksia,
jugurttia, mehua ja hygienituotteita. Piti vähän hamstrata. Ups.
Illalla käytiin vaan Lucian kanssa hörppimässä 25 peson (0,5€)
mojitot ja juoruamassa.
Luulin
saavani nukkua seuraavan yön rauhassa. Wrong! Kuuntelin
espanjalaisen äijän kuorsausta koko seuraavan yön. Korvatulpatkaan
ei auta enää siinä vaiheessa, kun kaveri kuorsaa alle metrin
päässä omasta korvast. Kuorsaaja hoi, tee kaikille palvelus: Jos
kuorsaat, hanki oma huone ja anna muiden nukkua rauhassa dormeissa..!
Luulisi, että joku olisi tuolle nelikymppiselle äijälle sanonut,
että kuorsaa. Otin myöhemmin kolmen tunnin päikkärit. Otin sen
päivän ihan iisisti, kun ei jaksanut vaan tehdä tuon huonosti
nukutun yön jälkeen mitään. Mentiin Lucian kanssa rannalle
muutamaksi tunniksi. So boring...en oo yhtään rannalla löhöilijä.
En sitten niin yhtään. Alice sanoi voivansa pestä mun pyykit,
joten niistäkään ei tarttenut huolehtia tuona päivänä. Käytiin
illalla syömässä lähimmässä tienvarsiravintolassa, mikä
osottautui erittäin hyväksi ja halvaksi. Paikka täyttyi tosi
nopeasti paikallisista, joten kyseessä oli pakko olla suhteellisen
hygieeninen paikka. Tarjolla oli vaikka mitä lihaa; kananjalkoja
(!), rintafilettä, koipea, possuvartaita, pihviä, filettä,
makkaraa, nakkia...sekä ihania kasvisvartaita! Söin yhden
kasvisvartaan, kupillisen riisiä, neljä possuvarrasta ja kanan
rintafileen. Maksoin tosta ruokamäärästä kokiksen kanssa vain 120
pesoa eli vähän yli pari euroa. Illan vain olin ja leikin Fluffyn
kanssa. Luulin, että kuorsaaja on paha. Ehei. Sain kaveriksi vielä
äijän, jonka jalat haisivat. Oikeasti haisivat. Sain pitää oven
auki, että kestin hajua edes jotenkin. Spreijasin kans hajuvettä
suoraan jalkoihin. Ehkä vähän ilkeää, mutta en olisi muuten
voinut olla edes huoneessa yhtään saatika nukkua. Saatiinpahan
Alicen ja Lucian kanssa hyvät iltanaurut.
Otin
skopon vielä viimeiseksi päiväksi ja lähdin ajamaan Danao
National Parkiin. Tarkoitti kolmen tunnin ajamista suuntaansa. Matka
ei ollut kuin 90 km, mutta Boholilla ei voi ajaa keskimäärin kuin
40 km tunnissa, jos sitäkään teiden kunnon ja mutkaisuuksien
takia. Halusin päästä kokeilemaan The Plungen. Plungessa sulle
laitetaan valjaat päälle ja laitetaan odottamaan ”pudotusta”
ritälälankun päähän. Yksi, kaksi ja kolme, IRTI! 70 metriä
vapaapudotusta 200 metrin korkeudesta. Voin sanoa, että pienesti
sheikkasi koko kroppa, kun ensin piti pudottautua ihan tyhjän päälle
ja sitten odottaa pudotusta. Siinä pienessä murto-osa sekunnin
hetkessä, kun tajusin lähteväni putoamaan ja kuulin lukon
irtipääsyn, ensimmäinen tunne oli puhdas kauhu. Se vaihtui
kuitenkin nopeasti adrenaliiniryöpyksi ja leveäksi hymyksi
huulilla. Ja mitkä maisemat! Oikeastaan pahin hetki oli odotella
poispääsyä ja sitä nykähdyksittäin tapahtuvaa ylösnousua. Ei
paljoa naurattanut. Jalat ja kädet tärisi niin paljon, että ei
meinannu kaksi tukipuomia ritiläkäytävän molemmin puolin auttaa
mua tasaselle maalle. Siitä menin vielä kokeilemaan SuiSlidea eli
samanlainen liukuvaijerihomma, minkä olin aikaisemmin kokeillut jo
Eco Adventure Parkissa, mutta vain pidempi. Taisin viettää Danaossa
vain puolisen tuntia. Oli peppu kyllä hellänä skopolla ajamisesta,
kun pääsin takaisin guest houselle. Illaksi oli vielä hieman
ohjelmaa. Käytiin Lucian kanssa syömässä taas samassa
katuraflassa. Mitä sitä hyvää vaihtamaan! Ja jäätelöllä
tottakai! Yritin tehdä Free Hugs-juttua Alona Beachilla, mutta eivät
siitä innostuneet kuin paikalliset, joten meni vähän mönkään.
Äääääääääääääääääääää, eikö rinkan pakkaamiseen
voisi olla jotain omaa assistentia aina kuin tarve vaatii? Rinkan
purkaminen on todella helppoa. Sen kun kääntää ylösalaisin,
mutta se PAKKAAMINEN! Argh. Oli taas pakko pakata, ei auttanut.
Koska
olin laiska, pyysin Alicea varamaan mulle trycyclen aamuksi ja
sainkin sen halvemmalla kuin, mitä ihmiset normaalisti maksaisi
kyydistä Tagbilaranin satamaan. Maksoin 250 pesoa (5€). Jos joku
olisi ollut jakamassa, olisi ollut taas halvempi, mutta minkäs teet.
Hyvä, etten kyyneliä tirauttanut, kun piti jättää Alice, Lucy ja
Fluffy. Koko porukasta oli itse asiasta tullut mun perhe. Lähimmäisiä
Filippiineillä sillä viikolla. Filippiineillä satamissa kannattaa
todellakin varata aikaa kaksi tuntia checkkaukseen. Saat jokaisen
lippulapun eri luukulta; ostat lipun yhdeltä, checkaat itsesi sisään
toisella, kolmannella maksat terminal feen ja neljännellä laukusta.
Enkä tän rumban jälkeen päässyt vasta kuin sisälle
terminaalirakennukseen! :D Onneksi olin taas varautunut siihen, että
ac huutaa täysillä ferryllä. Sain vetää villasukat jalkaan,
pitkähihaisen päälle ja peiton jaloille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti