maanantai 3. huhtikuuta 2017

Bohol, Panglao

Kauaa en kuitenkaan ehtinyt nukkumaan, koska aamulla piti lähteä suht aikaisin liikkeelle. Ehdin kello kymmenen veneeseen. Otin torkut siinäkin lyhyellä matkalla mantereella. Tarkoituksena oli ottaa minibussi Cebuun, mutta koska oli sunnuntai, ei niitä ollut valmiina vastassa niin kuin muina päivinä. Ilmastoitu bussi. Ei ikinä enää. 4,5h 18 asteisessa bussissa on todella pitkä aika täristä kylmästä. Samassa bussissa oli kaksi espanjalaista naista matkalla satamaan. Kuinka sattukin! Kolmistaan taksi satamaan maksoi vain 32 pesoa nassu. Taksien kanssa saa myös olla varovainen, jos ei halua tulla helposti ja äkkiä huijatuksi. Liikenteessä on meinaa kilometrimittarilla varustettuja takseja (niitä virallisia) sekä takseja ilman minkäänlaista mittaria. Puolijuoksin Ocean Jetin tiskille kysymään aikataulua lautalle Tagbilaraniin Boholille. Kello oli siinä vaiheessa 15.22 ja lautta lähti 15.30. Kahdeksassa minuutissa ehdin kävellä satamarakennukseen, tarkastuttaa lipun, mennä läpi turvatarkastuksesta, käydä maksamassa satamamaksun sekä checkata itseni sisään. Kaikki nämä pitää siis tietysti filippiiniläiseen tapaan jokainen tehdä eri tiskillä. Mitään ei kun yleensä tapahdu ensimmäiseen 15 minuuttiin niin oli ihme, että ehdin lautalle vallan hyvin. Ehdin jopa istua alas ennen lähtöä. Lautta puksutti pari tuntia Tagbilaraniin. Tässä vaiheessa aurinko oli jo hyvässä laskusuunnassa taivaanrannassa. Näin yhden yksinmatkustavan backpackerin, jolta pääsin rändömisti kysyä, että mitäs jos jaettaisiin trycycle, kun kerta samaan paikkaan melkein ollaan menossa. Päästiin puolet halvemmalla. Tää äijä oli Uzbeckistanista. Enpä ollut ennen tavannut ketään siitä maasta! On kuulema harvinaista, että sieltä kukaan matkustaa yhtään mihinkään, mutta vielä harvinaisempaa on se, että joku matkustaa maailmalla yksin. Perheen kanssa kyllä mennään ja tullaan, mutta että yksin! Tämäkin äijä asui Singaporessa. Siinä hetkessä tuntui, etten tavannut ketään muita kuin länkkäreitä, jotka asuvat Singaporessa! Onneksi olin varannut itselleni sängyn dormista. Trycycle-kuskin kanssa kaarreltiin ja kierreltiin pitkin Panglaon pääkatua Alona Beachin läheisyydessä. Uudestaan ja uudestaan. Aika perus.

Israelilainen Guy suositteli mulle Boheamin Hostellia Panglaolta. Bohemia piti Alice ja Lucy. Aivan valtavan ihania persoonia molemmat! Alice saa lapsen huhtikuussa ja palaa takaisin Cebun lähelle kotikyläänsä perheen luo ennen vauvan syntymää. Tyttö kuulema on tulossa. Paikalla oli myös pieni kaksiviikkoinen pentu, Fluffy. Olisitte nähneet tän koirakuumeisen neidin ilmeen, kun huomasin tuon karvapallon! En paljon muuta tehnyt ensimmäisenä iltana kuin leikkinyt Fluffyn kanssa. Silittelin ja ihastelin. Se kovasti tykkäs mun sormia järsiä, lähinnä kokeilla omia hampaitaan. Ikenet varmasti kutisivat. Bohemian hostelli itsessään on yksi talo, josta on tehty guest house. Se on kilometrin päässä Alona Beachilta. Talossa on terassi, sisällä ”respa” ja keittiökulmaus samassa sekä pitkä istuintila. En tiedä miten huoneisiin on saatu ahdettua kaksi leveää kerrossänkyä. Huoneet olivat oikeasti pieniä. Hyvä jos sänkyjen välissä mahtui kääntymään. :D Rinkkoja oli siis siinä pienessä lattiatilassa neljä. Kävin illalla syömässä illallista Alona Hidden Dream ravintolassa. Sitä Alice suositteli ja oli halvimmasta päästä, vaikka sijaitsikin turistikadulla. Söin yhden mehukkaimmista ja parhaista kananrintafileistä tuossa puljussa eikä ollut hinnalla pilattu. Siinä odotellessa ja istuessa äimistyin sitä, kuinka turistisoitunut Alona oli! Mietin saapuneeni Phuketiin! Phuket kakkonen se todellakin oli, mutta korealaisilla. Korealaisia kahviloita, kauppoja, ravintoloita...enkä kävellyt katua kuin ehkä 30 metriä. Aivan liikaa turisteja. Siis aivan liikaan. Kävelin takas hostellille ja huomasin matkalla pieniä paikallisten tienvarsikojuja. Päätin tutkia niitä lähemmin seuraavana päivänä. Vähän sosialisointia ja yöpuulle. Nukahdin nopeasti, koska oli takana pitkä päivä, MUTTA en nukkunut ensimmäisenä yönä juurikaan. Mun alla nukku yksi venäläinen mies, joka kuorsasi aika kuuluvasti. Huoneessa oli ikkunat tielle päin, mikä tarkoitti sitä, että kuuntelin koko yön autojen ääniä ja kiihdytyksiä. Myös mun nilkka särki. Oli pienesti väsynyt olo aamulla kun heräsi. Ilmainen aamupala kyllä kelpasi. Paahtoleipää, mustikkahilloa (!), pähkinävoita,paistettu kananmuna ja iso kuppi teetä. Muutin aamulla toiseen huoneeseen, kun sieltä lähti populaa. Saisin alapunkan ja rauhan nukkua.

Lähdin yhden intialaisen kanssa tekemään perus turistikierrosta Boholille minibussilla. Minibussi maksoi 400 pesoa plus kohteiden pääsymaksut päälle. Migreeniä pukkasi päälle, joten torkuin aina kuin pystyin. Ensimmäisenä mentiin eksoottisten eläinten ”eläintarhaan”. En mennyt sisälle, koska en halunut sellaista tukea. Totuus tämän tarhan kohdalla on se, että siellä on muutama eksoottinen eläin vangittuna pieniin häkkeihin sekä iso käärme. Sieltä mentiin butterfly sanctuaryyn. Again. En halunut tukea sitä, joten torkuin senkin ajan minibussissa. Eco Adventure parkkiin ja liukumaan ilmojen halki! Mut laitettiin sellainen puolikkaaseen pussiin, mistä sitten toisella puolella roikkui valjaat vaijeriin. Puhdasta liukua 500 metriä ilmojen halki ja alla 100 metriä jokea ja metsää! Oli ihan mahtava kokemus, vaikka sadepäivä olikin ja pisaroita tuli muutama matkalla. Parkista mentiin kelluvaan ravintolaan (lauttamainen härpäke) ja buffetin kimppuun. Mä sain syötyä siitä vain vihanneksi ja possuvartaita, kun äyriäisallergisena en voinut mereneläviin koskea. Pitää sanoa, että täysin yllihinnoteltu juttu. Ruoka oli hyvin mautonta ja juomista jouduin maksamaan erikseen, koska en halunut juoda jääteetä, mikä maistui puhtaalle sokerille. Olihan se kelluminen ihan kivaa, mutta...noh yksi kokemus se on lisää sekin. Lounaan jälkeen suunnattiin katsomaan Boholille asuvia Tarsiereita eli kummituseläimiä. Ne oli paljon pienempi kuin ajattelin. Siitäkin kuulin, että ennen niitä on pidetty häkeissä, jollei pidetä edelleen ja sitten työntekijät asettavat ne turistien nähtäville sopivasti. Vaikea sanoa, mikä on sitten totta ja mikä ei. Tämänkin kuulin jälkeenpäin. Jos olisin ehkä hieman ajatellut etukäteen ja selvittänyt asiaa, en olisi mennyt katsomaan kummituseläimiä. Kummituseläinten luota jatkettiin Chocolate Hillseille, joiden luulin olevan tosi erikoisia. Kiivettiin muiden turistien kanssa yhdelle nyppylälle katsomaan näitä kumpuja, joita kutsutaan Chocolate Hillseiksi niiden rusehtavan värityksen takia. Oltiin takas hostellilla noin puoli kuusi. Kävin varaamassa sukellukset seuraavaksi päiväksi Alona Beachilta Alona Diversilta. Siellä tuntui olevan eniten kiinnostusta mua kohtaan asiakkaana ja hyvä ilmapiiri sekä asiantunteva porukka ja välineet kunnossa. Kaksi sukellusta maksoi 3250 pesoa sisältäen pakollisen kansallispuistomaksun. Kävin Lucian (hostellilta) kanssa syömässä isot jäätelöt rantajäätelöbaarissa ja jumituttiin höpöttämään elämästä pariksi tunti rannalle ennen nukkumaan menoa.

Kello oli TAAS soimassa aikaisin. Ylläri. :D Pääsin sukeltamaan. Ei mitenkään erikoisia sukelluksia, mutta sukelluksia silti. Eipä niistä ole paljoa kerrottavaa. Chillasin vaan loppupäivän. Söin ja nukuin. Höpöttelin Alicen ja Lucyn koko illan.

Kävin aamulla hakemassa paikallisesta kojusta karamellisoituja banaaneja kymmenellä pesolla aamupalan jälkeen. Namnam. Vuokrasin skopon 300 pesolla ja lähdin Pangalaolta Tagbilaraniin. Huivi naamalle niin kuin paikallisilla miehillä ja skopon selkään. Helpompi hengittää huivin kanssa, kun ajaa 70 km tunnissa ja pitää samalla pölyn loitolla keuhkoista. Tankki skopossa oli tietysti tyhjä niin kuin aina vuokratesssa, joten kurvasin lähimmälle bensa-asemalle. Ensimmäisellä asemalla ei ollut bensaa antaa, joten sain jännätä että jäänkö tien poskeen vain selviänkö seuraavalle. Selvisin just ja just. Tankki meinaa päästeli ääntä jo siihen malliin, että ei olisi ollut tien varteen jääminen kaukana. Tankki täyteen löpöä ja baanalle. Liikenne oli erittäin sekavaa Tagbilaranin keskustassa, mutta mitä muuta voi olettaa kun on Aasiassa. Oli siellä sentään liikennevaloja järjestystä pitämässä. Skopot meni juuri sieltä, missä oli skopon mentävä aukko. Liikenteessä pärjää helposti, kun menee muiden mukana ja noudattaa liikennesääntöjä paikalliseen tapaan eli ajaa jarrukäsi herkällä samalla kaasuttaen. Kävin ostarilla syömässä kans kaksi jättitacoa kanalla. Maksoi pienen omaisuuden paikalliseen ruokaan nähden, mutta oli kyllä joka peson arvoista. Sekosin kans aivan täysin ruokakaupassa, kun pääsin käymään ensimmäisen kerran viiteen viikkoon oikeasti Prisman kokoisessa puljussa. Tuhlasin noin 25 euroa, mikä on PALJON. Ostin paljon hedelmiä ja vihanneksia, jugurttia, mehua ja hygienituotteita. Piti vähän hamstrata. Ups. Illalla käytiin vaan Lucian kanssa hörppimässä 25 peson (0,5€) mojitot ja juoruamassa.

Luulin saavani nukkua seuraavan yön rauhassa. Wrong! Kuuntelin espanjalaisen äijän kuorsausta koko seuraavan yön. Korvatulpatkaan ei auta enää siinä vaiheessa, kun kaveri kuorsaa alle metrin päässä omasta korvast. Kuorsaaja hoi, tee kaikille palvelus: Jos kuorsaat, hanki oma huone ja anna muiden nukkua rauhassa dormeissa..! Luulisi, että joku olisi tuolle nelikymppiselle äijälle sanonut, että kuorsaa. Otin myöhemmin kolmen tunnin päikkärit. Otin sen päivän ihan iisisti, kun ei jaksanut vaan tehdä tuon huonosti nukutun yön jälkeen mitään. Mentiin Lucian kanssa rannalle muutamaksi tunniksi. So boring...en oo yhtään rannalla löhöilijä. En sitten niin yhtään. Alice sanoi voivansa pestä mun pyykit, joten niistäkään ei tarttenut huolehtia tuona päivänä. Käytiin illalla syömässä lähimmässä tienvarsiravintolassa, mikä osottautui erittäin hyväksi ja halvaksi. Paikka täyttyi tosi nopeasti paikallisista, joten kyseessä oli pakko olla suhteellisen hygieeninen paikka. Tarjolla oli vaikka mitä lihaa; kananjalkoja (!), rintafilettä, koipea, possuvartaita, pihviä, filettä, makkaraa, nakkia...sekä ihania kasvisvartaita! Söin yhden kasvisvartaan, kupillisen riisiä, neljä possuvarrasta ja kanan rintafileen. Maksoin tosta ruokamäärästä kokiksen kanssa vain 120 pesoa eli vähän yli pari euroa. Illan vain olin ja leikin Fluffyn kanssa. Luulin, että kuorsaaja on paha. Ehei. Sain kaveriksi vielä äijän, jonka jalat haisivat. Oikeasti haisivat. Sain pitää oven auki, että kestin hajua edes jotenkin. Spreijasin kans hajuvettä suoraan jalkoihin. Ehkä vähän ilkeää, mutta en olisi muuten voinut olla edes huoneessa yhtään saatika nukkua. Saatiinpahan Alicen ja Lucian kanssa hyvät iltanaurut.

Otin skopon vielä viimeiseksi päiväksi ja lähdin ajamaan Danao National Parkiin. Tarkoitti kolmen tunnin ajamista suuntaansa. Matka ei ollut kuin 90 km, mutta Boholilla ei voi ajaa keskimäärin kuin 40 km tunnissa, jos sitäkään teiden kunnon ja mutkaisuuksien takia. Halusin päästä kokeilemaan The Plungen. Plungessa sulle laitetaan valjaat päälle ja laitetaan odottamaan ”pudotusta” ritälälankun päähän. Yksi, kaksi ja kolme, IRTI! 70 metriä vapaapudotusta 200 metrin korkeudesta. Voin sanoa, että pienesti sheikkasi koko kroppa, kun ensin piti pudottautua ihan tyhjän päälle ja sitten odottaa pudotusta. Siinä pienessä murto-osa sekunnin hetkessä, kun tajusin lähteväni putoamaan ja kuulin lukon irtipääsyn, ensimmäinen tunne oli puhdas kauhu. Se vaihtui kuitenkin nopeasti adrenaliiniryöpyksi ja leveäksi hymyksi huulilla. Ja mitkä maisemat! Oikeastaan pahin hetki oli odotella poispääsyä ja sitä nykähdyksittäin tapahtuvaa ylösnousua. Ei paljoa naurattanut. Jalat ja kädet tärisi niin paljon, että ei meinannu kaksi tukipuomia ritiläkäytävän molemmin puolin auttaa mua tasaselle maalle. Siitä menin vielä kokeilemaan SuiSlidea eli samanlainen liukuvaijerihomma, minkä olin aikaisemmin kokeillut jo Eco Adventure Parkissa, mutta vain pidempi. Taisin viettää Danaossa vain puolisen tuntia. Oli peppu kyllä hellänä skopolla ajamisesta, kun pääsin takaisin guest houselle. Illaksi oli vielä hieman ohjelmaa. Käytiin Lucian kanssa syömässä taas samassa katuraflassa. Mitä sitä hyvää vaihtamaan! Ja jäätelöllä tottakai! Yritin tehdä Free Hugs-juttua Alona Beachilla, mutta eivät siitä innostuneet kuin paikalliset, joten meni vähän mönkään. Äääääääääääääääääääää, eikö rinkan pakkaamiseen voisi olla jotain omaa assistentia aina kuin tarve vaatii? Rinkan purkaminen on todella helppoa. Sen kun kääntää ylösalaisin, mutta se PAKKAAMINEN! Argh. Oli taas pakko pakata, ei auttanut.


Koska olin laiska, pyysin Alicea varamaan mulle trycyclen aamuksi ja sainkin sen halvemmalla kuin, mitä ihmiset normaalisti maksaisi kyydistä Tagbilaranin satamaan. Maksoin 250 pesoa (5€). Jos joku olisi ollut jakamassa, olisi ollut taas halvempi, mutta minkäs teet. Hyvä, etten kyyneliä tirauttanut, kun piti jättää Alice, Lucy ja Fluffy. Koko porukasta oli itse asiasta tullut mun perhe. Lähimmäisiä Filippiineillä sillä viikolla. Filippiineillä satamissa kannattaa todellakin varata aikaa kaksi tuntia checkkaukseen. Saat jokaisen lippulapun eri luukulta; ostat lipun yhdeltä, checkaat itsesi sisään toisella, kolmannella maksat terminal feen ja neljännellä laukusta. Enkä tän rumban jälkeen päässyt vasta kuin sisälle terminaalirakennukseen! :D Onneksi olin taas varautunut siihen, että ac huutaa täysillä ferryllä. Sain vetää villasukat jalkaan, pitkähihaisen päälle ja peiton jaloille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti