sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Tagbilaran - Dumaguete – Siquijor.(maaliskuun eka viikko)

Kesti mennä nelisen tuntia Boholilta Siquijorille. Olin varannut majotuksen edellisenä yönä täysin silmät ummessa. En lopulta mennyt sinne, koska paikasta oli vain huonoja arvosteluja enkä ollut taaskaan lukenut etukäteen saaresta mitään. Jos olisin, olisin säästänyt kolmen yön majotusrahat. Pääsin satama-alueelta ulos, niin johan skopoäijiä tuli joka suunnasta! Odottelin, että muut lähtivät ja jäin sitten tinkaamaan skopojen hinnasta. Kannatti. Säästin 50 pesoa per päivä. Maksoin taas yksinäni saman hinnan, mitä pariskunnat maksoivat yhdessä skopovuokraa. Edessä oli siis majapaikan etsintä ja suuntasin San Juanin alueelle saaren lounaisosaan. Koska oli viikonloppu, oli kaikki halvat majoituspaikat täynnä. Löysin itselleni sängyn Sylvia's Placesta 300 pesolla. Huone itsessään oli iso ja siisti, mutta petivaatteisiin en koskenut, sen verran kulahtaneet olivat, että päätin nukkua omassa silkkipussissa tulevan yön. Vessan pytystä puuttui koko rengas-kansi yhdistelmä, joten turvauduin pusikkopissalle tuona päivänä myös. Koin sen hygieenisemmäksi. Kävin vain päivällä pikasuihkussa ja lähdin ajalemaan skopolla nyt kun kerrankin pääsi ajamaan! Ajoin takas Siquijorin kaupunkiin vaihtamaan rahaa pankkiin, ostin bakerysta törkeen hyvää banaanikakkua ja tietysti iskin vielä silmäni niihin valtaviin vaatekasoihin teiden varsilla. Löysin pari paitaa ja shortsit, vaikka ei mulla mitään tilaa tietysti missään rinkassa ollut. Päätin, että niiden oli mahduttava mukaan. Kävin myös etsimässä saaren kaikki sukellusfirmat. Niitä on muuten tasan kolme Siquijorin saarella. Sea Pearl Divers, Apo Divers ja joku kolmas (se oli rupusen oloinen, että edes nimi ei ole jäänyt mieleen). Se kolmas oli halvin ja ja Apo Divers kallein. Sea Pearlilla tunsin hyvät vibat eikä sukellukset olleet ylihinnoiteltuja. Löysin päivän pääteksi vielä paikallisen jätskikiskan”, kun iski kauhia jäätelönhimo, niin pakkohan paikka oli käydä testaamassa. Päädyin jakamaan sen ainoan pöydän kahden poliisin kanssa!!! Vähänkö oli huvittava tilanne. :D Poliisien läsnäolo paikassa tosin selitty sillä, että poliisiasema oli viereisessä rakennuksessa ja heillä oli ruokatauko. Sylvia's Place oli ja on väärä paikka lauantaina, jos haluaa nukkua yönsä btw. Siellä pidetään joka lauantai bileet ja piha on täynnä skopoja ja ihmisiä.

Mä nukuin sinä yönä noin neljä tuntia, koska metelöinnin piti loppua klo 23, mutta loppui vasta lähempänä kolmea. Lisäksi mun pinkit Havaianakset pöllittiin huoneen ulkopuolelta tuona iltana. Kuluneet ne oli kuin mitkät, mutta kelpasivat kännikansalle. Paikan työntekijöitä se ei tuntunut kiinnostavan, kun kerroin asiasta aamulla. Kun huomasin, että fliparit olivat hävinneet, lähdin siltä istumalta etsimään toista majotuspaikkaa. Ei tarvinnut edes mennä kaus. Päädyin Charisma Beach Resorttiin. Niillä on privahuoneita ja sitten yksi iso dormihuone, joka majottaa 15 ihmistä. Dormihuoneessa oli isot sängyt, todella siistit vessat ja suihkut. Hieman vähän arvelutti tuo dormin koko, mutta se kuittaantui helposti sillä, kun näin resortin alueen: uima-allas, pari aurinkotuolia, riippumatot palmujen alla rannassa ja valtavan ihana henkilökunta. Jätin rinkan respaan/ terassille ja lähdin kiertämään saarta. Ei ollut vielä niin kuumakaan, kun kello oli vasta 7.30 aamulla. Menin käymään yhdellä pienellä vesiputouksella ja nähtävästi reitti, minkä sinne valitsin, ei ollut se suosituin turistien keskuudessa, koska sain vilkutella jatkuvasti paikallisille. Hassua. Teiden kunto ei todellakaan ollut mikään hyvä sisämaassa. Sain jatkuvasti pitää jalat hollilla. Tie oli enempi asfaltin, kuoppien ja kivien sekoitus kuin varsinainen tie. Ajelin skopolla välillä niin ylös, että korvat menivät ihan lukkoon suurien korkeuserojen vuoksi. Mitään tiekylttejä pienimmille nähtävyyksille on turha odottaa. Löysin reitin perille vesiputoukselle mun muutamalla filippiino sanalla paikallisilta kysyttäessä. Mun oppaaksi tuli kahdeksan vuotias poika, joka puhui täydellistä englantia. Kuulema oppi koulussa. Meinasin siltä kysyä, että miksei se ole tälläkin hetkellä koulussa kunnes tajusin, että on sunnuntai. Pitkät koulupäivät niillä oli, kun kysyin. Menevät kuudelta aamulla kouluun ja pääsevät neljältä pois. Huh! Vesiputouksilta jatkoin matkaa Balete Treelle. Se on satoja vuosia vanha köynnöspuu, jonka juuressa saa ilmaisen jalkahoidon kalojen näykkiessä kuollutta solukkoa irti. 45 minuuttia jaksoin istua ja jalkapohjat olivat todella pehmeät ”hoidon” jälkeen. Ajoin siitä suoraan saaren itäosaan pienelle rannalle. Ei ollut helppo löytää, mutta oli sen arvoinen. Tasan kaksi länkkäriä ja kalastajaperhe syömässä lounasta. Mikä rauha ja hiljasuus. Vain aaltojen kuohina kuului. Vedin henkeä ja istuin hetkeksi alas ennen kuin jatkoin matkaa toisille vesiputouksille, sille suositumalle ja suuremalle. Ei sitä paikkaa voinut olla huomaamatta tien varresta sen verran oli skopoja rivissä ja parkkinainen käsi jo ojossa, kun edes lähestyin paikkaa. Ennen putouksille menoa istuin ensin paikallisten miesten kanssa syömään lounasta heidän kojustaan. Huikopalaa piti saada, kun olin ollut aamusta asti liikenteessä ja nälkä oli suhteelisen kova. Vähän aikaa kattoivat, että olenko tosissani tulossa syömään heidän kanssaan ja istumaan lankkupenkille kattiloiden taakse. Oli yksiä parhaita possuvartaita, mitä olen Filippiineillä syönyt. Eniten mua tilanteessa hämmensi niiden miesten toljutus, kun söin. Asia, mihin ei ole oikein vieläkään tottunut. Eikö ne muka ole ennen nähneet länkkärinaista syömässä? Tuntuu ihan hullunkuriselta. :D Vesiputoukset eivät olleet sinäänsä mitenkään ihmeelliset. Kävin dippaamassa itseni veteen muiden mukana, mutta mitään wau-elämystä en saanut. Ehkä niillä 50 korealaisella, jotka siellä olivat paikalla ja kiljuivat, oli jotakin osuutta asiaan. Löpö alkoi olla taas suhteellisen lopussa, joten rullailin mäkiä alas vapaalla. Säästää bensaa, vaikka onkin hitaampi tapa tulla mäkisiä serpentiiniteitä alas. Ehdin ainakin ihailemaan maisemia ja vilkuttamaan parille korealaiselle matkan varrella. Saavuin lopulta Larenaan, jossa kiertelin ja kaartelin. En meinannut sitä saaren ainoaa supermarkettia löytää mistään, vaikka sitä niin kovasti mainostettiin tienvarsilla. Löysin kaupan lopulta Larenan satamasta ja shoppailin itselleni vähän evästä. Menin vielä oman saari seikkaluni päätteeksi käymään Spring Parkissa, mikä oli siis käytännössä puiden oksien päälle rakennettu siltakyhäelmä muutaman näköalatalon ja ravintolan kanss rantahiekkaan ja mereen rakennettuna. Sieltä tulinkin sitten tukkaputkella 60-70 km tuntivauhtia takas San Juaniin, että ehdin resorttiin riippumattoon köllimään ja levyttämään ennen auringonlaskua. Ajoitus, ajoitus! Riippumattoja oli vain kolme, joten piti olla varaamassa oma levytyspaikka tiettyyn kellonaikaan. Siksi tuli vähän hoppu. Heh. Oli muuten aikas upea auringonlasku, Yksi näteimmistä, joita ole nähnyt. Kävin vielä illan päätteeksi resortin uima-altaalla vesijumppaamassa ennen nukkumaan menoa.

Muut veti vielä sikeitä, kun mun piti nousta ylös kuuden pintaan. Olin ihan intopinkeenä, kun tiesin, että pääsin taas pulikoimaan veden alle. Kävin hakemassa itelleni aamupalaksi bakerysta banaanikakkua ja ruokakojusta pähkinöitä ja nuudeleita. Aika perusaamumättö Filippiineillä sanoisin. Ai niin se jokapäiväinen riisi puuttui tuosta kombosta! Meitä oli sukeltamassa kaksi nuorta ruotsalaista, mä ja kolme saksalaista keski-ikäistä sekä yksi snorklaaja (Suvi). Kun oli laskuvesi, piti tankit ja muut kamat kantaa ihan kiitettävän matkaa veneelle. Tai siis henksu siellä niitä kantoi. Mä keskityin löytämään itselleni sopivan märkäpuvun ja juttelemaan sukeltamisesta (mistä muustakaan) muiden kanssa. Luulin valinneeni fiksusti, kun menin Sea Pearl Diversin kanssa sukeltamaan. Noooo, enpä! Kukaan ei sanonut mulle, että vedä buutsit jalkaan ennen kuin kahlataan veneelle. Kasvusto oli meinaa täynnä m erisiilejä...mistä voisin tietää, kun olin ekaa kertaa edes rannalla saatika meressä! Toinen moka firman puolelta tapahtu, kun laitettiin kamoja valmiiksi veteen menoa varten. En tiedä kenen vastuulla oli, mutta DI:llä ei ollut ollenkaan mukana omaa painovyötä. Kolmas (alkeellinen) moka tapahtui, kun mentiin veteen kamojen kanssa. Mulla eikä toisella sukeltajalla ollut tarpeeksi painoja, vaikka oltiin ilmotettu ne etukäteen. Täysin uudet märkäpuvut käytössä firmailla, joten työntekijöiden olisi pitänyt ottaa huomioon, että silloin tarvitaan myös enempi painoja. Neopreenin ollessa uutta, se kelluttaa enempi kuin vanhempi märkkis. Meille annettiin siis kaikki ylimääräiset painot, jolloin DI jäi kokonaan ilman painoja. DI sai kantaa isoa kivenlohkaretta mukana painona eikä näin ollen voinut näyttää meille yhtään mitään millään muotoa tai edes kysyä, että onko meilla kaikki ok, niin kuin DI:n/ DM:n pitäisi. Olin myös etukäteen kysynyt, että eihän ne sekoita vasta-alkajia ja kokeneempia sukeltajia keskenään. Kysyn AINA, koska silloin saan pidemmät sukellusajat, kun sukellan oman tasosteni kanssa ilman käytön ollessa tasaisempaa kuin vasta-alkajilla. Kyllä vaan sekoittivat. Neljäs moka. En tiedä, miten voi firma pyöriä, jos näin alkeellisissa ja tärkeissä (myös turvallisuuden kannalta) mokataan. Sukellukset ei myöskään olleet mitenkään ihmeelliset, vaikka kovasti lupailivat, että paljon nähdään...no ei nähty. Jäin Suvin kanssa vähän suustani kiinni ja heitin Suvin takas omalle hotlalle skopolla. Suvi otti mun räpylät kantoon ja hyppäs taakse. Mentiin suihkun kautta molemmat ja syömään sen jälkeen. Päädyttiin lopulta juttelemaan noin kuus tuntia...ups. En tiedä, miten naiset onnistuukin tässä näin hyvin?! Juttelemaan tunti toisensa perään. Kai se on se seura. Kun seura on kivaa ei sitä paljoa kelloa katsele. Karmea nälkä oli, joten vedin jätti ison ja hyvän pitsan, vaikka suhteessa kallis olikin. Oli pakko levyttää raflassa pari tuntia jo ihan senkin vuoksi, etten päässyt ylös matalasta sohvanurkkauksesta täydellä vatsalla. Meillä molemmilla oli paha ruokakooma.

Seuraavana päivänä taivas repesi hiukan eikä tullut tehtyä muuta kuin hieman pestyä pyykkiä ja kruisailtua skopolla syömään ulos ja takaisin resortille. Sateenropina rauhotti mut hienosti ”pika”päikkäreille, jotka venyivät yli kolmen tunnin pituisiksi. Tulipahan otettua vähän univelkaa takas. Käytiin illalla syömässä ns. siltaravintolassa. Halpaa kuin mikä ja se mangokakku! Namnam! Vesi herahtaa kielelle jo pelkästä ajatuksesta. Saatiin sieltä oma ”koirakin” Brownie. Tuli todella arkana meidän jalkojen juureen vähän vienosti kyselemään, että josko jotain tippuisi. Saattoi sitä vahingossa possua vähän tipahtaa kuonon eteen. :D Koira antoi lopulta meidän molempien rapsuttaa, mutta häntä pysyi visusti jalkojen välissä. Ei ollut vielä uskallusta luottaa. Luulenpa, että sitä oltiin kaltoin kohdeltu jossain vaiheessa. Niin arka se oli.

Koska kolme päivää oli menny, piti mun ajaa Siquijorin kaupunkiin pidentämään skopovuokraa. Suvi hyppäs kyytiin ja saatiin Suvillekin oikean kokoinen potta päähän. Paikalliset ei juuri kypäriä käytä tai jos käyttävät, roikkuu kaulalenkki auki. Kypärä tuntui olevan käytössä lähinnä näön vuoksi eikä siksi, että se saattaisi jopa hieman suojata päätä! Yritetiin käydä ostamassa Suville laivalippua muutaman päivän päähän, mikä osoittautuikin hieman mutkikkaamaksi tapahtumaksi. Koska ferryfirma päätti lopettaa kaiken lipunmyynnin tuolla, ja muuttaa sekä aikatauluaan että satamaa, jouduttiin ajamaan Larenaan asti. Päästiinpähän ”ruokakauppaan”. Ostettiin vaan snackseja ja mehua, kun ei sieltä oikein muuta löytynyt backpackerreiden tarpeisiin; riisiä ja jauhoja olisi kyllä saanut halvalla. Ajettiin Coco Crew-resortille varaamaan reissu Apo Islandille. Raha vaan hävisi tililtä kaikessa hiljaisuudessa luottokortin vinkuessa. Niillä on siinä resortissa kans oma sukellusshoppi, josta kävin varaamassa sukellukset Apolle. Vaikutti asialliselta mestalta, mikä on vähän pakko, jos toimii osana vanhinta, kalleinta ja saaren isointa resorttia. Kyllä siinä meille pieni kateus iski, kun katsoi, minkälaiset puitteet siellä resortin sisällä oli, kun käppäiltiin siellä. Ei mulla tai Suvillakaan, mitkään huonot puitteet ollut. Ei todellakaan! Toisaalta, jos Coco Crewssa asuisi viettäisi sitä suurimman osan ajastaan resortin sisäpuolella ja täten jäisi monet kokemukset kokematta saarella, jotka saatiin nyt, kun asuttiin muualla. Mun resorttiin oli tällä välin pöllähtänyt yksi Suomen turkkilais-italialainen. Kaikista niistä guest houseista, hostelleista ja resorteista, oli se äijä sattunut samaan huoneeseen ja viereiseen kerrossänkyyn punkkaamaan! Muailma on pieni. Mentiin Suvin kanssa auringonlaskuksi Paliton Beachille. Aateltiin, että oltaisiin päästy uimaan ja karistamaan päivän likakerros pois vilpoiseen mereen. Dippaamaan onnistuttiin kyllä, mutta vesi oli niin matalalla, että olisi saanut kauhoa aika tosi pitkälle ja vielä merisiiliruohikon yli, jos oltaisiin haluttu edes miettiä uintimahdollisuutta. Keskityttiin siis auringonlaskun kuvien ottamiseen ja ahdistumaan taas kerran paikallisten miesten toljottelusta. Koska Suomessa tuli tasa-arvolaki tvoimaan tuona päivänä, päätettiin pistämään elämä risaseksi, ja tilata (kallis) illallinen: Tilasin kunnon lihahampparin ja cocktailin. Hyi kun meni rahaa! Hamppari oli kyllä todella mehukas ja maistuva, Suomen kunniaksi kerrankos! Ps. Suvi oli ihana ja kävi varaamassa meille etukäteen löhöilyalueelta pöydän tuoksi illaksi. Hyvä, että kävi! Ei olisi muuten ollut tilaa.

Nukuin tulevan yön aivan äärimmäisen huonosti ja mielelläni olisin jatkanut unia kellon soidessa, vaikka olinkin torkkunut jo viimeisen 45 minuuttia. Oli kuuma ja kylmä vuoron perään. Not nice. Pitkähihasta vaan päälle kolme kerrosta (ulkona oli yli +20C), että tarkeni. Kävin koppaamassa Suvin skopolla, kun melkein vieressä asui ja lähdettiin hakemaan aamupalaa siitä ainoasta paikasta, mikä oli tuohon aikaan auki. Nuudelia, pähkinöitä ja muffinsia. Ravinto-arvot ihan kohdillaan tuossa aamupalassa. Tervetuloa Fillippiineille, se riisi vaan puuttui! Mulla päätti sopivasti toiset fliparit hajota juuri parahiksi, kun olin menossa täyttämään papereita päivän sukelluksia varten Apo Islandin reissua varten. Great. Olin ilman minkäänlaisia kenkiä ja täys päivä edessä. Ei nyt taas mennyt ihan putkeen se aamu siis. Heitin ne ensimmäiseen roskikseen. Kun yrität vääntää ja kääntää eri kokoisia märkäpukuja päälle ja pois, siinä tulee takuuvarma soija! Vähän sama kuin sukkahousujen kanssa. Hirveä säätö ensin ja lopulta ne on päällä. Mikä parasta, olin ainoa sukeltaja. Muut snorklaili. Miksi snorklata ja katsoa kilppareita etäisyyksien päästä, kun niitä voi katsoa ihan vieressä sukeltaessa? Potski, millä mentiin Apolle, oli mun silmiin todella iso. Pari kerrosta ja sillain. Kymmenisen delfiiniäkin päätti tulla moikkaamaan meitä matkan varrella. Upeita eläimiä! Niiden näkeminen oli minuutissa ohi. Aika nopeesti jengi myös torkku, jotka oli meidän kanssa siinä alatasanteella. Me muiden joukossa. Tasainen tahti ja aaltojen kuohina saa aika nopeasti nukahtamaan. Siellä horisontissa se näkyi, kuuluisa Apo Island. Kierrettiin saaren toiselle puolelle ja potskeja oli sen verran rivissä, että hyvä, jos tilaa oli. Mä ja mun DI vedettiin sukelluskamppeet niskaan ja hypättiin veteen. KOKO ryhmä toljotti mun sukellukselle menoa, kun hyppäsin veteen! Aivan mielettömän huvittavaa. Eivät olleet nähtävästi ennen nähneet sukeltajia. Olisiko pitänyt vilkuttaa kaikille? Sukellus oli kerrassaan upea ja kesti huimat 63 minuuttia, kun sukellettiin niin matalalla. Näin monta isoa kilpparia ja pääsin ottamaan ihan lähikuvia, kun kerta kaksisteen ohjaajan kanssa oltiin. Tuli napsittua sellainen reilut sata kuvaa niistä. Go Pro on kyll' kätevä, kun se ottaa parissa sekunnissa joku kymmenen kuvaa. Mulla piti olla aikaa mennä vielä snorklailee, mutta sitten mun olisi pitänyt ”vuokrata” opas sitä varten. Saarella on nykyään ”snorklausoppaat” ainoastaan sen takia, että aasialaisturistit eivät tuhoisi koralleja ja koskettelisi kilpikonnia. Yksi opas neljää turistia kohden. Peukut sille! Mulla tosiaan hajos ne fliparit, joten yksi miehistön jäsenistä lainasi omansa, kun piti päästä rantaan ja käppäillä syömään lounasta. Sehän vasta olisi ollut kamalaa! :D Lounas, mikä ei sellaisenaan mitenkään ihmeellinen ollut, syötiin kyllä upeissa maisemissa Apo Islandilla toistaiseksi sen ainoalla resortilla. Saarelle rakennettiin kyllä kovaa vauhtia uusia taloja ja varmasti pari resorttiakin valmistuu siinä sivussa. Olin ajatellut mennä ruokalevolle, mutta toisin kävi. Jostain syystä potskiin ryntäsi kauhea määrä lapsia hyppimään veteen sen reunoilta. Siitäköhän mulla riemu repesi. Maksoin kuitenkin Siquijorin saaren kalleimmasta venematkasta ja retkestä. Olisi sillä luullut saavan unirauhan. Henksu ei oikein tehnyt asian eteen mitään, kun kävin sanomassa, että mä en ole mikään maailman lapsirakkain ihminen ja olisi ollut kiva chillailla täydessä hiljaisuudessa veneessä sen sijaan, että kuuntelin tunnin huutoa ja kiljuntaa. Sain vastaukseksi lähinnä päiden pyörittelyä. Jatkettiin lopulta matkaa toiselle sukelluskohteelle. Toinen sukellus oli todella todella rentouttava, vaikken fisuja juuri nähnyt. Lilluttiin ja leijaltiin vain upeiden korallien yli koko sukellus. Mieli lepäsi parin päivän edestä siinä tunnin aikana! Potski takas kohti Siquijoria. En siinä aamupöpperössä ollut tietenkään muistanut ottaa mun lokikirjaa mukaan ja sukellus shoppi sulki ovensa sopivasti viideltä, joten Suvi skopon takapenkille, sen ja oman resortin kautta tuhatta ja sataa takaisin Coco Crewhen. Ajoin takas skopolla noin 80 km/h keskimäärin 40 km/h alueella. Upsii. Siinä kuulu vaan whum, kun ajoin ihmisistä, skopoista ja autoista ohi. Hyvin ehdin. Jäi mulla jopa kolme minuuttia vielä aikaa täyttää lokikirjaa! Kyllä se loppumatka meni aika lailla juoksuksi resortin sisällä eikä ollut mikään lyhyt matka juostavaksi. Marssin tän episodin jälkeen respaan maksamaan loppuosan (kun varausmaksun olin jo aikaisemmin maksanut) ja hyvä, ettei jalat menneet alta! Luulin maksavani sukelluksista ja ja veneretkestä yhteensä noin 50 euroa, en satasta. Respa, jonka kanssa yritin ensin asiasta keskustella alkoi vänkäämään asiasta eikä edes suostunut kuuntelemaan mua. Jouduin useasti pyytämään, että saanko puhua loppuun. Huomioikaa, että kyseessä oli kuitenkin saaren kallein hotelli, missä huonehinnat on sellaista 200 eurosta ylöspäin! Lopulta väänsin itkua ihan turhautuneisuuttani, kun sekä sukellus shoppi eikä hotelli suostunut kumpikaan ottamaan vastuuta siitä, että mulle oli annettu väärää infoa! Pakko se oli maksaa ja lähetin hotellin johtajalle valituskirjeen. Tuskinpa koskaan tulee mitään rahaa takaisin. Toki kyseessä on pieni rahasumma, mutta väärin perustein mulle myyty reissu, kun hinta olikin toinen, mitä oltiin sanotttu. Matkalla takas ja omalle resortille, nappasin mukaani tienvarsi kojusta kahdella eurolla uudet fliparit. Että voi pienet asiat tehdä onnelliseksi! Mua ootti pienimuotoinen kaaos huoneessa...vähän hiekkaa ja suolavetistä tavaraa lattialla räpylöiden ja kameroiden kanssa. Olin ne vaan heittänyt, kun olin hakenut mun lokikirjan. Se tavaramäärän putsaaminen ja peseminen on aina se aikaavievin ja ikävin homma. Nälkä oli kans aivan valtava! Mentiin Suvin kanssa syömään taas siihen sillan juuressa olevaan iltapaikkaan. Saatiin koiruliseuraa niinkö aina. Kai se aika helposti kävi, kun Suvi rapsutteli kaikki ne koirat läpi, jotka vaan lähettyvillä aina oli! :D Saatto sieltä jotain taas pöydältäkin tippua alas koirien nenän eteen joka kerta. Brownie tunnisti meidät ja uskaltautui olemaan vähän rohkeampi. Antoi jopa rapsuttaa ja hännänkin näin vienosti heiluvan. Hitsit, kun ei tullut kuvaa otetuksi. Naurettiin sitä jo, että Suvi pistää jonkun näköisen koirien suojatalon pystyynkin! Olisin sen Brownien voinut hyvin adoptoida, jos olisin suoraan tullut takaisin Suomeen. Paikan pitäjät anto sille joka ilta ruokaa, joten nälässä se koira ei kyllä ollut. Kukaan ei sitä kuitenkaan virallisesti omistanut.

Oltiin edellisenä päivänä spotattu hienot hiekkasärkät keskellä merta, kun ajeltiin ohi. Vähän riskaapeliä, mutta otettiin mun järkkäripokkarikamera mukaan, jotta saatiin kuvia. Mageita kuvia tulikin! Hiekka oli ihan samettista, mutta sitä oli kans sitten IHAN JOKA PAIKASSA. :D Opetin myös Suvia käyttämään snorkkelia. Fiilistelin ja tulin ajatelleeksi sitä, kuinka kaipaankaan sukelluskeskuksessa työskentelemistä. Käytiin myös hieronnassa. Suvi oli ainakin ihan taivaissa sen jälkeen. Mä otin thaimaalaisen hieronnan, mikä on enempi niksauttelua, naksuttelua ja venyttelyä kuin varsinaista lihasten hierontaa. Teki kyllä hyvää saada pikkasen paikkoja auki. Onhan sitä rinkkaa tullut muutama kerta kannettua tässä reissun aikana. Hieronta myös laukasi mulle migreenin seuraavaksi päiväksi, joten alotin päivän kevyestui aamupalalla resortilla. Se pekonin tuoksu ja maku! Oli ihanaa saada syödä jotain muuta välillä kuin pelkkää paahtoleipää. Mangosmoothie oli myös hintansa arvoinen! Päivä meni hyyyyvin pitkälti nukkuessa migreenia pois. Kävin sen verran illalla resortin piha-alueella, että pulahdin iltauinnille uima-altaaseen. Jaaa takas nukkumaan. Toimii!

Lähdettiin Suvin kanssa vielä kiertämään saarta mun viimeisenä päivänä aikaisin aamusta. Tuli nähtyä uusiakin juttuja, mutta hyvin pitkälti ajeltiin vaan skopolla ja pysähdyttiin hetkeksi välillä hengähtämään. Käytiin mulle myös ostamassa lauttalippu ja shoppailtiin paikallisesta supermarketista evästä matkapäiviä varten. Etta pystykin vasyttaa niin paljon viiden tunnin ajamisen jälkeen. Suvi meinasi nukahtaa pystyyn ja lähti ottamaan päikkärit. Mä lähdin penkomaan 2nd hand vaatekojuja, josko olisin tehnyt niistä viime hetken löytäjä, kun kerta eurolla ja kahdella sai vaatteita ostettua ja tiesin, että reissu tuli viemään tästä eteenpäin vain päivä päivältä enempi rahaa. Loppupäivän käsipyykkäsin ja yritin kääntää mun cv:tä englanniksi tuloksetta, koska istuin sitä ”raflassa” tekemässä muiden keskellä. Alkuilta meni siis ihan rupatteluksi muiden kanssa, joten cv kääntämishomma jäi siihen. Vielä vimeinen illallinen rantaravintolassa auringonlaskuineen. Piti olla nätti ilta eikä sateesta tietoakaan. Niin säätiedotus sanoi. Saatiin sapuskat nenän eteen ja juuri silloin alkoi sade. Är ja pur. No syötiin sitten lopulta seisten meidän sapuskat melkein käsikynkässä pienen ruokakatoksen alla. Oli se mangokakku silti yhtä hyvää, vaikka muutaman sadepisaran verran tulikin vettä lisukkeeksi. Oli haikeaa hyvästellä meidän ”oma” Brownie-koira. Hitsit, miten ihana ja suloinen koira!

TJ0. Nyt se loma oli virallisesti ohi. Mä vaihdoin myslijukurttihedelmä- aamiaisen läskipannareihin eli banskupannareihin siirapilla viimeisen päivän kunniaksi. Olin edellisenä iltana höpötellyt kahden saksalaisen kanssa, jotka olivat kertoneet, että lähtivät jatkamaan matkaa seuraavana päivänä niin kuin mä. Onneksi löysin nämä saksalaiset poijjaat vielä aamulla. Sain soviittua diilin, millä pääsin todella halvalla satamaan sen sijaan, että olisin yksin maksanut tricyclen skopon palautuksen jälkeen. Löpöä tankkiin just sen verran, että oli tyhjä, kun menisin palauttamaan skopon ja kymmenen minuutin pikapakkaus. Done! I was ready to go! Mä ajoin ja palautin skopon Siquijorin satamaan ja pojat otti mun rinkan, repun ja kaksi kypärää kantoon niiden tricycleen. Jaa toisen kypärän olisi varmaan pitänyt ehkä olla mun päässä eikä edellä ajavassa tricyclessä. :P Huristelin poikien ohi palauttamaan skopon ja ne nappas mut kyytiin Larenaan menoa varten. Mun tartti pojille ostaa vaan kaljat ja tää juttu oli silllä kuitattu. Maksoi mullle noin kaksi euroa kymmenen euron sijaan. Easy. Larenan satamassa ei ollut mitenkään selkeesti merkattu noita tiskejä samaan tapaan kuin Tagbilaranissa, joten saatiin juosta satamarakennuksesta erilliseen rakennnukseen maksamaan tämä kuuluisa satamamaksu. Ei siis minkäänlaista kylttiä missään. Perus filippiiniläistä. Onneks ei ollut aikataulullisesti mitään hätää. Ehdin mä kuvaamaan viittä pientä koiranpentuakin siinä matkalla takas.

Tagbilranissa ei onneksi tarvinnut kauheasti juosta enää tiskiltä toiselle. Neljän sijaan vaan kahdelle. Vähän olin kyllä huolissani siitä löytäisikö mun rinkka oikeaan lauttaan edellisestä, kun kaikki laukut merkataan vaan tarroin ja tarrat ei aina ole sitä parasta laatua. Mä sain ”nauttia” koko matkan Cebulle merisuolan ja veden roiskinnasta, koska satuin saamaan paikan sellaisesta kohtaa lautan yläkannelta, mihin sopivasti ne roiskui. Tulipa päivän suola-annos saatua. Lautan saavuttua satamaan tapahtui pieni kohtaus yhden miiehen toimesta. Yritin tälle pariskunnalle, jotka istui mun nenän edessä 30 sentin päässä kirjaimellisesti, nätisti ja niin kohteliaasti kuiin vain kykenin sanomaan, että oisko mahdollista, että olisivat olleet vähän vähemmän kiinni toisissaan. Kukaan aasialainenhan tähän ei olisi ikinä puuttunut naamansa menettämisen pelossa, vaikka niiden naamoista kyllä näki, ettei asiaa hirveen hyvällä katsoneet. No mies ei ollut tästä sitten tykännyt hyvää, kun asiasta olin näitisti sanonut ja päätti tarttua mua satamassa ranteesta todella lujaa, kun sattumalta kohdattiin laukkuja odotellessa. Huusin päästämään irti eikä kukaan ympärillä tehnyt mitään! Kirosi ja uhosi minkä ehti. Tuloksena mulla oli kahden tunnin kipu vasemmassa ranteessa. En osannut ollenkaan valmistautua tällaiseen ja turruin tilanteesta täysin hetkeksi. Tajusin asian vasta myöhemmin. Mun piti mennä julkisilla Cebun kentälle, mutta toisin kävi. Ilmainen shuttle bussi kulki vaan toiseen suuntaan eli mulle väärään suuntaan tietysti, joten se suunnitelma loppu siihen. Löysin onneksi pari aussi backpackeria, jotka odottivat uberia. Olivat menossa lähemmäksi kenttää majoittumaan yöksi ja sain hommattua itselleni sitä kautta kyydin kentälle asti! Mikä onni! Cebun liikenne, kun oli aika kaaottinen enkä usko, että olisin päässyt ajoissa muuten kentälle, jollen olisi ollut valmis maksamaan lyhyestä matkasta kymmeniä euroja. Kentällä maailman typerin käytäntö on, että jokainen matkustaja joutuu maksamaan ns. lentokenttäveroa. Summa riippuu siitä, onko kyseessä kotimaan lento vai kansainvälinen. Sain maksaa 750 pesoa tyhjästä, mutta ilman kuittia maksusta ei ole mitään asiaa eteenpäin passin tarkastukseen, tulliin ja turvatarkastukseen. Pelkkää korruptiorahaa sanoisin. Hyvä rahan lypsämiskeino hallitukselta. Pakko tähän väliin laittaa, että turvatarkastus oli yksi löyhimmistä, mistä olen mennyt läpi, joten en yhtään ihmettele, että salakuljetus on niin helppoa nykyään. Hyvä, jos mun laukkuja edes katsotiin koneelta ja vesipullo meni helposti täytenä läpi ilman minkäänlaista tutkimusta. No problem. Sain taas oman penkkirivin koneessa, koska kone oli käytännössä tyhjä niin kuin menomatkallakin. Lentoemot eivät olleet herättäneet mua ruualle, vaikka lapun olin heille siitä erikseen jättänyt ja vielä maininnut asiasta yhdelle lentoemoista. Niin ei. Sain todellakin pikasyödä mun sapuskan ennen koneen laskeutumista viidessä minuutissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti