Brisbanen
lentokenttä näytti täysin samalta kuin kaksi vuotta sitten, kun
sinne ensimmäisen kerran saavuin. Daniel (brissyläinen kaverini)
tuli hakemaan mut lentokentältä. Daniel on automekaanikko,
rassailee ja rakentaa omaa autoaan vielä töiden päälle. En ensin
oikein tajunnut, kun sanoi, että saan nukkua baarissa. Kuulostaahan
sen hieman hullunkuriselta. Se on erilinen autotallin yhteyteen tehty
rakennus, jonne on veneen puolikkaasta rakennettu baaritiski ja
hyllyt. Bilispöytäkin löytyy tottakai! Siellä mä nukuin
ensimmäisen yöni kuunnellen akvaariosta lähtevää veden lorinaa.
Korvatulpat oli onneksi matkassa! Ponkasin heti aamulla aikasin
pystyyn ja suuntasin kirjastoon nörtteilemään (=kahlaamaan
työilmoituksia läpi ja kirjoittamaan hakemuksia). Sain Danielin
onneksi lainaksi sen oman matkakortin, että pääsin keskusasemalta
ostamaan itselleni oman. Vietin kirjastossa seuraavat kolme päivää
aika tiivisti aamusta iltaan etsien töitä. Kirjaimellisesti. Nousin
vain vessaan. Eväätkin olin varannut jo valmiiksi. Ahkera työ
kannatti, koska sain työtarjouksia, Melbournesta tosin ja pari
vapaaehtoistyöpaikkaa Länsi-Australiasta. Haastattelut olisivat
tietysti olleet paikan päällä. Ongelmana vain oli se, että en
tiennyt halusinko jäädä Brissyyn vai jatkaa matkaa muualle, joten
kieltäydyin mahdollisuudesta noihin hommiin ja ryhdyin etsimään
farmeja, missä saisin tehtyä visapäivät toisen vuoden viisumia
varten. Taaas ilman päätöstä siitä halusinko edes saada toisen
vuoden viisumia. Ajattelin antaa mahdollisuuden sille ja sainkin
paikan seuraavaksi viikoksi Stanthorpesta farmihommia tekemään.
Käytiin Danielin ja Darrenin kanssa illastamassa lauantaina West
Endissä yhdessä korealaisessa (en kuolemaksenikaan muista nimeä).
Huomaa kyllä, että kyllä ne aussitkin juo ja osaa juoda ihan yhtä
humalanhakuisesti kuin suomalaiset. Pullo viiniä meni helposti alas
pelkän ruuan kanssa! Tämä oli taas näitä poikien legendraasia
eimemennäkuinyksille-iltoja. Kotiin pääsivät aamuyöstä jossain
vaiheessa.
Mulla
soi kello 6 herätyskello sunnuntai-aamuna. Pikapakkasin ja lähdin
bussiasemalle. Paljon en maisemia nähnyt kun nukuin aika
kiitettävästi koko menomatkan. Bussikuskikaan ei ollut sillä
parhaimmalla päällä, joten ajattelin, että parempi vain ummistaa
silmät. Siinä muutaman muun backpackerin kanssa ooteltiin hetki,
kun ooteltiin bussia ja kävi ilmi, että meitä oli kaksi
suomalaista menossa samaan paikkaan. Working hostelli johon olin
menossa oli saanut aika huonot arvostelut netissa ja ajattelin, että
noh, kyllä siellä kestää olla. Karu totuus selvisi aika nopeasti,
kun meidät jätettiin tien laitaan. Paikanpitäjämies laittoi
meidät täyttämään listan erilaisia papereita, myös
allekirjoittamaan erityisen tiukan sääntöpaperin, missä oli
mukana sakot tietysti asioista. Nyt en niitä jälkeenpäin enää
muista. Toisaalta ymmärrän, kun hostellissa asuu 80 ihmistä ympäri
maailman ja jollain keinolla pitää saada pidettyä paikka ehjänä.
Hostellissa
jokaisella oli keittiö / olohuoneessa oma kaappi, missä pidettiin
ruokailuvälineet ja kuivaruuat. Ja se yksi ainoa kaasuliesi tälle
määrälle ihmisiä! Huoneet oli suhteellisen pieniä kuudelle
hengelle. Se kun on maksimimäärä täällä lain mukaan, mitä
yhteen huoneeseen saat tällaisiss asumuksissa majoittaa. Sisäilma
oli yhdistelmä kosteaa ilmanalaa, hikeä ja homeisuutta. Lattia
natisi aina astuessa ja tärinän pystyi tuntemaan omasta sängystä
joka kerta, kun joku huonekavereista talsi tietyssä kohtaa huonetta
(=sopivasti mun sängyn vieressä tietty).Terassi oli täynnä
pelkkiä mutaisia ja likaisia kenkiä. Hostellissa oli jostain
syystä erityisen paljon ranskalaisia. Eksyneet kaupungeista jopa
Australian maaseudulle! Pariskuntia oli myös suuhteessa monta. Tuli
pari suomalaistakin vastaan! Ihan sama minne päin maailmaa menee,
aina pari suomalaista löytää toinen toisensa luo. :D Koska oli
sunnuntai, ei siinä tuppukylässä ollut auki mikään muu
ruokakauppa kuin IGA. Se kaikista kallein tietysti. IGA:n
parkkipaikka taisi olla se kylän menomesta tuona sunnuntaina; oli
prätkää, autoa, pyörää, kävelijää...Einin kanssa käytiin
illalla kattomassa töihinlähtöaika jääkaapin oveen laitettavasta
lapusta. 5.45 Snowman. Einiin siis törmäsin bussissa matkalla
Stanthorpeen.
Hieman
hermostuneena kapusin yläpunkkaan nukkumaan tuona ensimmäisenä
iltana. Uni ei oikein maittanut, kun oli vieras paikka, vieraat
ihmiset ja kauhea puheensorina terassilla. Ja olin tietysti ainoa
meidän huoneessa, jonka piti herätä keskellä yötä, niin eihän
siellä meidän huoneessakaan hiljasta ollut vasta kuin lähempänä
puolta yötä. Kello soi mulla 4.45, kun muut saivat jatkaa uniaan
aina seitsemään asti. Minibussi lähti tasan 5.45 kohta
omenafarmia. Saavuttiin porukalla paikalle ja farmani Dom vain huusi,
että täyttäkää paperit ja allekirjoittakaa ne. Ei esittelyjä,
ei huomenia, ei edes katsekontaktia. Ainoaksi ohjeeksi antoi, että
käsitelkää omenia kuin kananmunia. Just. Omenankeräysreppu
kaulaan ja rivistöjen väliin harjoittelemaan keruuta. Hiki virtasi,
vaikka kello oli vasta puoli seitsemän. Apuna käytettiin tikkaita,
joissa oli tukipiikki. Tikkaat olivat jäänteet jostain
muinaisajalta. Sen verran köykäset ja painavat ne oli. Täytettiin
niitä binilaatikoita Einin ja Meganin kanssa. Megan oli muuten
kotoisin Englannnista. Ihan huippuihana tyyppi! Omenabinilaatikko
vetää sellaisen 350-400 kg omenoita eli siinä sai muutaman ompun
kerätä. Yhdestä laatikosta maksettiin vain 40 dollaria (noin 27€).
Nypittiin koko porukalla ne muutamat hassut puut ennen kuin meidät
siirrettiin varsinaisiin pitkiin rivistöihin. Odoteltiin ja
odoteltiin. Kärsivällisyys oli aika koetuksella, kun koko porukka
vain odotti eikä kukaan tiennyt farmarista mitään ja aika kului
odotteluun sen sijaan, että oltaisiin se aika voitu käyttää
siihen keräämiseen. Aloittelijoina saatiin ns. huono rivistö (4-5
metriset puut hyvin vähällä omenamäärällä), jolla farmari
vähän testaa, että onko porukasta siihen hommaan. Megan pääsi
opettelemaan ajamaan traktoriakin, koska yhden meistä piti aina
viedä omenabinit tietylle alueelle ja hakea uudet tilalle. Kuuma
kostea ilma yhdessä suoran auringon paisteen kanssa sai hien
virtaamaan eikä aamun muuttuminen keskipäiväksi helpottanut asiaa.
Me kaikki kolme luultiin, että meillä olisi ollut mahdollisuus
vesipullojen täyttöön tai edes bajamajaan farmilla. Luultiin
väärin. Onneksi meillä oli yhdessä sen verran vettä, että
selvittiin yhdeksän tunnin päivästä juuri ja juuri. Ei sitä
paljoa jaksanut loppupäivän aikana tehdä. Suihku ja ruoan teko
seuraavaksi päiväksi. Kiitos ja moi! Jokaikinen lihas särki, kun
kävin nukkumaan, mutta en sitä yhtään ihmettele. Sen verran tuli
jalkatreeniä tehtyä tikapuita kävellessä edestakas ja omenoita
poimien mitä ihmeellisimmissä asioissa.
Toisena
päivänä sitlä farmilta loppu kerättävät omenat kesken.
Pidempään farmilla olleet lähetettiin toiselle farmille ja me muut
saatiin odottaa kyytiä kolme tuntia hostellille siitäkin
huolimatta, että soitettiin hostellin äijälle ja kerrottiin
tilanne. Oli kaikilla aika hermo kireellä siinä vaiheessa. Nettiä
kun meillä hostellissa ei ollut, lähdin käppäilemään
kirjastolle ilmasen wifin perässä tuon fiaskon jälkeen. Kauaa en
sielläkään ehtinyt keikkua, kun sulki ovensa viideltä. Kuinka
pienet asiat voikaan merkata niin paljon! Kolmantena päivänä
mentiin eri farmille, missä puut oli pienempiä sekä täynnä
omenoita. Saatiin kerättyä kaksi laatikkoa enempi kuin
ensimmäisenä päivänä eli 8. Ei siinä silti tiennannut. Aamut
oli superkylmiä ja iltapäivällä sitten olitiinkin t-paita päällä
ja PIENEN likakerroksen peittämiä ( = hikeä, aurinkorasvaa, vettä,
omenoiden oksien irtosälää, omenoiden aurinkorasvaa). Hinta
biniltä piti olla alunperin 45 dollaria eikä 40 dollaria. Farmari
tietysti nosti kädet pystyyn ja sanoi, että ”Eieiei, koska
kyseessä on tavalliset omenat (Royal Galat) hinta on 40 dollaria
biniltä.” Tultiin takaisin hostellille ja kävin kysymässä
hostellinpitäjävaimolta, että miksi meille on ilmoitettu eri hinta
kirjeessä, jonka he ovat meille kaikille lähettäneet, kuin mitä
farmari sanoo. Siitähän se nainen metelin nosti pystyyn. Kuuntelin
suoraa huutoa ja syytöksiä kymmenen minuuttia. Totesin vain, että
en keskustele, ennen kuin äänen volyymi on taas normaali. En
jaksanut alkaa vänkäämistä vaan ilmoitin, että lähden
perjantaina pois palkkakuitin saanin jälkeen. Oikea syy tässä
kaiken taustalla on se, että farmarit joutuvat pakosta tekemään
tämän kyseisen hostellin pitäjien kanssa töitä, vaikkeivat
tulekaan keskenään kukaan toimeen, koska muuten farmeilla ei olisi
työntekijöitä ja he tietävät, että tästä puljusta niitä
työntekijöitä saa sinne farmille binipalkalla. Mulla isompi syy
oli mun huonekavereissa. Ihan kuin olisin ollut lastentarhassa. Ei
minkäänlaista kunnioitusta toisten tavaroita kohtaan tai sitä henk
koht tilaa kohtaan, mitä sängyksi kutsutaan. Lisäksi sain JOKA
IKINEN yö herättää alapunkalla nukkuvan ranun monta kertaa yössä,
koska se korsasi aivan sairaan lujaa. Sain siis kavuta joka kerta
sängystä ihan alas asti herättämään, koska sänkyjen välillä
oli niin paljon pituutta välissä, etten yltänyt koskemaan ja
tönäsemään ranua. Niillä ihmisillä ei myöskään ollut
minkäänlaista ymmärrystä siitä, että mä tarvitsen
nukkumarauhan aikasemmin kuin ne. Mä kummiskin olin todella hiljaa
vastaavasti aamuyöstä, kun he nukkuivat. Nukuin kolmen yön aikana
yhteensä kahdeksan tuntia. Oli hermot kireellä eikä itku ollut
kaukana ja silti piti jaksaa poimia omenoita yhdeksän tuntia
helteessä hikoillen.
MUTTA
ONNEKSI seuraavana päivänä meillä ei ollut töitä sateen vuoksi.
Eihän sille säälle kukaan mitään voi, mutta olin salaa iloinen
tästä. Sain nukkua jopa kahdeksaan asti ilman häiriöitä, koska
ranu nukkui jossain muualla. Mitä luksusta! Ja tiesin, että kohta
pääsisin takaisin Brisbaneen. Lähdettiin Einin kanssa dataamaan
kirjastoon ja juteltiin siinä niitä näitä, kunnes kuulin jonkun
sanovan suomeksi, että: ”Kivat villasukat sulla!” Pieni hetki
meni ymmärtää, että kuulin suomea jonkun muun kuin Einin suusta
siinä tilanteessa. Suomalainen äijähän se siellä oli! Asu siinä
lähistöllä. Kerrottiin sille meidän tilanne ja sanoi, että hänen
poikansa tekevät aina välillä yhdellä farmilla töitä, että hän
kysäisee sieltä, josko töitä löytyisi. Löytyihän niitä!
Kyseessä oli mansikka farmi, joten en ollut varma, oliko se yhtään
sen parempi vaihtoehto oikeasti, mutta tuona hetkenä se tuntui
taivaalta! Pikapakattiin rinkat 20 minuutissa Einin kanssa ja
muutettiin perheen taloon asumaan. Sain taas koirakuumeilla, kun
niillä oli koira. Pentu vielä! Leikin ja hyörin ja pyörin sen
koiran kanssa loppuillan. Jotain kovin suomalaista sieltä keittiön
hyllyjenkin välistä löytyi, kun istuttiin alas; näkkileipää ja
Turun sinappia! Kuinka ihanalta tuntui, kun näkkileivän päälle
sai levittää voita ja viipaloida juustoa! Se rouskunta! Rouskuva
ruoka on asia, jota tulee kaivattua. Jänniä asioita sitä voikin
kaivata. :D
Kello
soi aamuviideltä. Kuudelta piti olla farmilla. Oli aivan JÄÄTÄVÄN
KYLMÄ. Mittari näytti +5C. Ei yksi kevyt fleece meinannut riittää.
Poimittiin muuten niitä mansikoita tosi jännillä hökötyksillä,
ei niitä oikein muuten voi kuvata; niissä oli katto, kulki kolmella
pyörällä, istutiin penkillä toisessa reunassa ja meitä ympäröi
metallikehikkotaso. Niiihin tasoille kerättiin laatikoihin
mansikoita. Kerättiin ekana päivänä noin 12 trayta eli 18 kg.
Jokaisesta kilosta maksettiin 2,5 dollaria, mikä on paljon
keskimääräistä enempi täällä ko. hommasta. Kinut siinä
vieressä poimi 30 trayta helpostikin. Toki ne tekikin sen
kiinalaisella työtavalla ja me kaksi tunnollista suomalaista
poimittiin järjestyksessä ja just sieltä, mistä oltiin pyydetty.
Väärin. Se kostautu. Olisi pitänyt vaan pomppia yli rivistöjen
samalla tavalla kuin kinutkin teki. Kun päivää oli vielä
jäljellä, lähdettiin kaupungin ainoaa työnvälitysfirmaan
katsomaan josko siitä olisi ollut apua töiden saannissa. Mulla ei
myöskään puhelin toiminut, joten yritin käydä sitä
korjauttamassa. Puhelimessa ei ollut vikaa eikä sim-kortissa.
Totesivat, että Eurooppa standardisoitu puhelin ja aussilainen
sim-kortti eivät halua maaseudulla aina toimia yksiin. Jaahas. Kiva.
Siellä sit pööpöilin keskellä ei mitään yrittäen saada edes
yhden palkin kuuluvuutta omalla puhelimella. Välillä onnistui ja
välillä ei. Sain tosi monta soittoa noina päivinä, mutten päässyt
ikinä soittamaan takaisin, kun en saanut edes kuuluvuutta itse kylän
keskustassa. Uskon, että menetin monta työmahdollisuutta siinä.
Minkäs teet. Tekstarit tuli kuitenkin läpi. Oli lauantai ja kello
soi taas viideltä. Oli tosi vaikeaa nousta, kun en sitten ole
aamuihminen en sitten yhteen. Mulla oli koko yön ollut kylmä ja
kuuma, joten nukuin tosi levottomasti. Käytiin muutama hassu tunti
tekemässä töitä. Paljoa ei voinut tehdä, kun oli ollut niin
sateista. Rankkasateet johtuivat siitä sykloonista, joka onneksi
väistettiin 45 minuutin automatkan verran. Saatiin kolmesta tunnista
ihan minimituntipalkkaa, kun kerättiin huonot ”roska”mansikat
pois. Söin siinä samalla kerätessä varmaan puoli kiloa. Hyviä
olivat., vaikka olivatkin saanee osumaa. Ne oli ”roska”
mansikoita, koska sade oli ne turmellut ja olivat sen vuoksi
klommoilla, joten niitä ei myyntiin voinut enää laittaa. Nää
”roska” mansikat kerättiin ruuaksi sioille. Miettikääs nyt
hetki. Farmi maksaa meille tuntipalkkaa siitä, että kerätään
mansikoita sikojen ruuaksi. On kyllä maailman oudoin työtehtävä,
mitä mulle on sattunut kohdalle. Tein tuona viikonloppuna sen
päätöksen, että lähden takas Brisbaneen maanantai aamuna, koska
en koko viikosta ollut kerryttänyt yhtä ainoata farmipäivää ja
töiden haku oli myös erittäin hankalaa ilman toimivaa nettiä.
Olin
tyytyväinen, että lähdin. Monestakin syystä, mutta en niitä nyt
erittele. Brissyssä paistoi aurinko, oli lämmin ja tiesin, että
mulla oli kiva ilta luvassa. Hyttysiä en tosin ollut kaivannut. :D
Tapasin muita suomalaisia; käytiin korealaisessa syömässä;
grillatiin lihaa, syötiin erilaisia vihanneksia sekä tilattiin myös
eräänlainen hotpot. Hyvin tultiin kaikki kuus ihmistä täyteen
siitä sapuskasta eikä kustantanut kuin 20 dollaria per nassu. Mira
halusi saada jälkkäriksi frozen yogurttia ja kun siinä alakerrassa
sellainen paikka oli, meni se meillä vähän överiksi. Ostetiin
jokainen yli kymmennellä dollarilla sitä. Makuja oli monia: mangoa,
vesimelonia, mustikkaa, passionhedelmää, oreota, tavallista. Sitten
oli vielä ne karkkilaarit, missä oli hedelmää, suklaata, keksiä,
muroa, karkkia ja kastikkeita. Tulipahan viikon kalorit syötyä
yhdessä illassa ja huippukiva ilta oli! Loput arkipäivät olinkin
sitten nenä tiiviisti kiinni koneella noin 8-10h päivässä etsien
töitä ja hakemuksia lähettäen lähikirjastossa. Sain yhden
haastattelukutsun. Mutta Melbourneen. Äääh...! Itse töiden haku
käy ihan kunnon työstä; aivot käyvät välillä ylikierroksilla,
kun saa jatkuvasti käyttää sitä omaa sisäistä sanakirjaa
vaihtaessa sanoja suomesta englanniksi. Iltaisin olinkin aika
nopeasti nukkumassa näiden päivien jälkeen. Nukahdin aina ennen
kuin ehdin katsoa edes puolen tunnin kestävän sarjan pätkän.
Lähdettiin lauantaina Danielin, Jodien ja Tiian kanssa Noosaan
päiväretkelle. Pääsin surffamaan ja testaamaan omaa tasapainoa.
Vesi oli vaan kylymää! Hrrrr..! Joka kerta tulin yhtä mallikkaasti
alas laudalta. Siitä olisi saanut hauskan kuvasarjan muuten. Pitää
vaan mennä uudestaan aaltoja vasten, odottaa, pikakahlata, pompata
pystyyn ja yrittää pysyä laudan päällä mahdollisimman pitkään.
Hihittelin ja nauroin, vaikka nielasinkin muutaman kerran merivettä
ja silmiä kirveli. Surffauksen opettelu on yksi niistä asioita,
jotka aijon opetella Australiassa ollessani. Se ón MUST. Päivä oli
sinänsä ausseille hyvin perinteinen tapa viettää viikonloppua;
surffilaudat auton katon päälle ja autolla lähimmälle rannalle,
missä voi surffata ja ottaa tänia pintaan. Koko kaupunki häviää
lähirannoille viikonloppuisin. Lähdettiin sillon illalla vielä
Suomi-porukalla viettämään Tiian synttäreitä. Tavattiin yksi
rändöm brissyläinen Wilson Lookoutilla (upeat näkymät
kaupunkiin, vink vink!) ja sitten se häipyi jossain vaiheessa iltaa
eikä olla nähty sen koommin. Saattoi ehkä vähän pelästyä meitä
noin kymmentä suomalaista. :D Mä menin yhden Viivin luo nukkumaan
illan päätteeksi, koska en päässyt enää ”kotiin” yhden
jälkeen yöllä. Brisbanessa julkinen liikenne kun loppuu kokonaan
viikonloppuisinkin noin puolilta öin tai vähän sen jälkeen.
Jatkettiin Tiian synttäreitä vielä pienemällä porukalla Sout
Bankissa Couch-jälkkäriruokaravintolassa. Makea-kiintiö tuli aika
nopeasti täyteen, kun söin sellaisen annoksen, missä oli suklaa
brownieta pohjalla, päällä kolme palloa vaniljajäätelöä,
suklaakastiketta, kermavaahtoa ja vohvelia. Saatiin vähän aikaan
siinä istua paikoillaan vaan, ettei olisi kaikilla tullut ylös. Oli
niin makeaa ja alettiin voimaan pahoin siitä sokerimäärästä.
Miksi muuten Suomessa ei ole yhtään ravintolaa, jossa tarjoillaan
vain jälkiruokia?! :O
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti